Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Jemina Staalo: Ja filmnoirimpi oli yö    

 

Ja filmnoirimpi oli yö  digitaalisen grafiikan yksityisnäyttelyni oli Vallilan kirjaston Viljo Kajava salissa 1.-20.10.2007.

 

Artikkeli näyttelystäni Ja filmnoirimpi oli yö... 19.10.2007 Ylioppilaslehdessä linkissä: http://www.ylioppilaslehti.fi/2007/10/19/femmeista-fataaleimmat/

 

                         

Jemina Staalo: Ja filmnoirimpi oli yö    

 

Ja filmnoirimpi oli yö  digitaalisen grafiikan yksityisnäyttelyni oli Vallilan kirjaston Viljo Kajava salissa 1.-20.10.2007.

 

Artikkeli näyttelystäni Ja filmnoirimpi oli yö... 19.10.2007 Ylioppilaslehdessä linkissä: http://www.ylioppilaslehti.fi/2007/10/19/femmeista-fataaleimmat/

 

                                                                                    *

Näyttely sisältää digitaalisen grafiikan, oikean valokuvauksen, ja tussitaiteeni teoksia noin vuosilta 1988-2006. Vaakakuvia koristavat mustat palkit, jotta teokset näyttäisivät laajakangasfilmiltä - muistuttaen myös junanraiteita. Ja filmnoirimpi oli yö näyttely sisältää digitaalisen grafiikkani, ”oikean” filmille tarttuneen valokuvaukseni, ja tussitaiteeni poikkitaiteellisia muotoja noin vuosilta 1988-2007. Näyttely koostuu valokuvateoksista, jotka muodostavat vaakakuvien kuvajanan pitkällä seinällä. Vaakakuvia koristavat mustat palkit, jotta teokset näyttäisivät laajakangasfilmiltä - muistuttaen myös junanraiteita. Kaikki raiteet johtavat keskitysleireille.   Ja onko vaino vain harhaa?? Erityisesti Euroopasta tulleet siirtolaiset loivat Amerikassa film noirin - jatkaen suoraan saksalaista ekspressionismia, ahdistusta, vainoharhaa - johtuen järjettömien sotien aiheuttamasta turvattomuuden tunteesta – keneenkään ei voi luottaa.

 

Ja filmnoirimpi oli yö koostuu sinisen, tai alakuloisen sävyisistä teoksista, jotka ovat muokattuja valokuvia ja/ tai piirroksia digitaalisena kuvana. Kaikissa töissä vallitsevana värinä on nimenomaan sininen, joka on yön ja unen väri - lastenlauluista ja goottilaisesta kuvastosta lähtien. Sininen on rauhoittava väri, mutta myös kylmä ja aatelinen. Kielenä on musta elokuva, filmnoir, ja teemana rikos, joka on tehtävä laajakangaselokuvia muistuttavissa teoksissa. Liikun unen ja yön symboliikassa, logiikassa, ja alitajunnassa, ja lopulta popimmassa pinnassa, ja David Lynchin plagiaatiossa. Miksi jäljitellä jäljitelmiä? Minä pidän pop-taiteen jauhavasta painotekniikasta, jossa jokin alkuperäinen muuttuu joko myytiksi, tai haaleaksi vesileimaksi. Alkuperäisiä tussi-, akryyli- tai valokuvatöitäni olen käsitellyt mm Photoshopin kuvankäsittelyohjelmalla kollaasiksi tai unenomaiseksi venytetyksi, milteipä nestemäiseksi kuvaksi. Teossarja alkaa vasemmalta sinisen sävyisellä mainosjulisteella, ja päättyy pikku hiljaa punaisen sävyisiksi muuttuviin kuviin, jota voi ajatella kauhuelokuvan kliimaksina mm. auringonnousun, aamun, heräämisen hyvyyden symboliksi ( vampyyrit pelkäävät auringonvaloa ), tai sitten realistisen vaaran koittamiseksi.

   

                                                  *

Och natten bli Film Noir i Vallilan kirjasto -Vallgård bibliotek, 1.-20.10.2007, i Kajava sali, Päijännevägen 5, Helsingfors. - Min uppvisning, utställning eller bara expedition till mörkhet är av mina gamla teckningar, och fotobilder från 1988-2007. Med Digital Grafik – javist! Den här utställningen har starka Film Noir atmosfär med alla slags starka kontraster med ljus och mörkhet, och med rökande femme fatale i galatoalett, och cynisk detektive som försöker att liva efter galen kriget… - Varför vi behöver deckares – bara att njuta att vara i ljuvliga hemma? Där ingenting ond aldrig kan hända?!! Jag tycker om Film Noir bero av avstånd i 1940-talet.

                                          *

 

                

 

 

 

 

 

             

              Miksi me tarvitsemme sitten rikostarinoita?

Luemme niitä ahmien mm. lomaviihteenä rauhallisella kesämökillä, omassa rauhassa, kahvia, minttuteetä tai sitruunavettä juoden, Hanna-tädin kakkuja syöden, varjossa puutarhan divaanilla tai riippumatossa, kun sisältä vekkarikello raksuttaa pirtissä, vaikka aika ei meille merkitse mitään, ja ainoa yhdysside sivilisaatioon on matkaradio, joka kuuluttaa huomaamattomasti ohuesta yläpilvestä jossain Puuskajakarissa, ja nautimme kun rikos tapahtuu kirjan sivuilla, hallitusti. Toisaalta, kovassa raekuurosta, voimme katsoa videoilta vanhoja rikosfilmejä. Näissä foorumeissa sankari voi ottaa lain omiin käsiinsä – tavallisen poliisin ollessa joko täysin korruptoitunut, tai sitten poliiseilla on liian vähän määrärahoja, ja liian paljon maksettavia asuntovelkoja liian pienellä palkalla. Emme halua kuulla radiosta kuulutuksia, kuinka se ja se rikollinen on karannut vankilasta, ja minne hänen epäillään matkaavan. Ei. Luemme tai katsomme kirjoitettua tarinaa, jossa kosto on mahdollista. Kaiken voi yrittää saada paremmaksi, oikeus voi tapahtua. Ainakin tarinan loppuun mennessä. Myös syyllisen arvuuttelu on hauskaa. Se on palapeliä. Toisaalta, myös julkisilla kulkuvälineillä alati matkustaessa dekkari on aina mukana.  Se on paljon turvallisempaa matkaseuraa kuin metroon tupsahtanut juuri vankilasta vapautunut kovaääninen tarinaniskijä. Rikoskirjan sivuille ja tunnelmaan on helppo päästä,  nopeasti. Valinta on lukijalla, eikä hän ole velvollinen kenellekään.

 

Kaikissa töissäni vallitsevana värinä on sininen, joka on yön ja unen väri – se on ristiriitainen sävy aina lastenlauluista ja goottilaisesta kuvastosta lähtien. Sininen on rauhoittava väri, mutta myös kylmä ja aatelinen. Kuva on jotenkin vääristynyt, kuin katsoisin kellarista, tai vankilasta. Pidän filmiruutujen ja junanraiteiden tai kaistaviivojen katkoittaisesta, jatkuvasta rytmistä, joka on road movien rytmiä. Siinä on paon, ja taakse vilkaisun maku. Alkuperäisiä tussi-, akryyli- tai valokuvatöitäni olen käsitellyt niin Photoshopin kuin ACDSeen kuvankäsittelyohjelmilla kollaasiksi tai unenomaiseksi venytetyksi, milteipä nestemäiseksi kuvaksi. Teossarja voi alkaa sinisen sävyisellä mainosjulisteella, ja päättyy pikku hiljaa punaisen sävyisiksi muuttuviin kuviin, jota voi ajatella kauhuelokuvan kliimaksina mm. auringonnousun, aamun, heräämisen hyvyyden symboliksi, tai sitten realistisen vaaran koittamiseksi. Että se oli ollut vain pahaa unta. Tai auringon noustessa vampyyrit ja demonit kaikkoavat.

                                     On herättävä ja kohdatta arki.

 

 

                                Miksi film noir viehättää minua?

Miksi ( ranskalaisten kuolaavien arvostelijoiden jälkeen päin [ genren / tunnelman ] nimeämä ) film noir eli 1940-1950-lukujen amerikkalaiset mustavalkoiset, vainoharhaiset rikoselokuvat eli sotien jälkeinen illuusioton musta elokuva viehättää minua? Valot, varjot, jyrkät kontrastit, yö. Musta ja valkoinen. Savu, hämärä, huurrutetut lasiovet, savukkeen holkit, harsohatut, toimistotilat, huopahatut, kävelypuvut, sälekaihtimet, femme fatale, ja miespuolinen yksityisetsivä, joka huikkaa elämänsä.  Se on klaustrofobista, fetisististä ja vainoharhaista sotien jälkeistä urbaania 1940-luvun ja 1950-luvun elokuvaa, jossa kenenkään ei voi luottaa. Humphrey Bogart ja Lauren Bacallovat selkeitä mielleyhtymiä kovaksikeitettyine letkautuksineen, koska sodan jälkeisessä pirstaleisessa yhteiskunnassa oli pakko kovettaa itsensä, jotta selviäisi. 1940-luvun film noir elokuvissa kuten Kirjava satama on jäänteitä lännenfilmien pyssy vasten pyssyä –asetelmasta, kuten myös aikalaisessaan Myrskyvaroitus. Kumpaakin filmiä tähdittää vahva duo: Bogart & Bacall. Musta elokuva Kirjava satama To Have and Have Not, 1948, ohjaus Howard Hawks, käsikirjoitus William Faulkner - Ernest Hemingway n romaaniin perustuen ) on rantafilmi, jossa femme fatale Bacall yrittää tienata kovaksi keitettynä vamppina yökerhossa ensin grogia, ja sittemmin menolippua paremmille apajille, toimien sittemmin hyväksyttävämmin kapakkalaulajattarena, juuri kovaksi keitettyä Bogartia lumoten. Savukkeen / tulen pyytäminen on taitolaji, ja nykyisin suomaalaisissa ravinteleissa tällainen vamppaus on kiellettyä – muualla kuin terassilla. Film noirissa tupakointi oli yhtä asiaan kuuluvaa ja kiistämätöntä kuin evästen syöntiViisikko-kirjoissa. Blue Velvet ( 1986 ) toisti kauniisti päähenkilömiehen retkahtamista kohtalokkaaseen yökerhoesiintyjään. Teema on versonut huumorin puolella myös sarjassaKolmas kivi auringosta ( 1996 – 2001 ) jossa asiallinen professori muuttuu vastaavaksi kapakkalaulajattareksi. Tv-sarja Twin Peaks ( 1990-1991 ) taas esitteli puhtoisen dekkarin, joka törmää amerikkalaisen pikkukaupunki-idyllin kulissien taakse - ihmismielen pimeämmälle puolelle ahdistavasti porautuen. Tätä agenttia näytteli Kyle MacLachlan, joka toimi vastaavassa tirkistelijän / katsojan roolissa myös mainitussa filmissä Blue Velvet, jossa hän oli nuhteeton nuorukainen, joka goottilaisen kuvaston tavoin ei tiedä, valitako kiltti tyttö vai paha nainen…             

             

Kauhuromantiikassa tällaisessa pääroolissa on aina ennen ollut nainen, joka ei tiedä, valitako hirviö vai sankari

kuten teoksissa Bram Stokerin Dracula ja Oopperan kummitus

                                                                            *

               Sota rappeuttaa, leskeyttää, karkoittaa illuusiot

Juuri westerneistään tutun John Hustonin ohjaama Myrskyvaroitus ( Key Largo, 1948 ) on graafiselta asultaan mustavalkoinen rikostarina, jossa sodan rappeuttaman ja leskeyttämänä etsitään paikkaa maailmassa. Melodraamaa se on musiikin, ja illuusionsa menettäneen alkoholisoituneen, pahaan poikaan retkahtaneen kapakkalaulajattaren osalta, ja kauhuromantiikkaa myrskyn raivotessa kuumeisena Floridan edustan saarella, jossa olemme ahdistavan kuumassa, ja henkisestikin vangittuina hotellissa tunnottoman mafioson rikollisjoukon kidnappaamana. Koska ikkunoiden myrskysuojat on kiinnitetty, ei mahdollista auringonsäettä näy, vaan valona toimii viimekädessä myrskylyhdyt. Tuuli ujeltaa, ja verhot haapuillen heiluvat haamujen lailla, mutta pelottavina ihmiselle on toisen ihmisen arvaamattomuus. Mutta onneksi meillä on Humphrey Bogart, ihmemies, ja kapteeni, joka kiidättää meidät purrellaan turvaan. Elokuvassa High Sierra ( 1941, ohjausRaoul Walsh, käsikirjoitus W.R. Burnett & John Huston ) Humphrey Bogart on vaihteeksi kovapintainen roisto, pankkirosvo ”Mad Dog” Earle, joka armahdetaan. Film noirissa on aina kyse valinnoista, elämän mutkista matkassa. Aloittaako uusi, siisti elämä tavallisena kaduntallaajana rehellistä työtä hakien, vai ajautuako takaisin rikoksen pariin koska ainoat tuntemat ihmisetkin ovat vanhoja tai tulevia rikostovereita? Kauhuromantiikkaa teoksessa on hyvä nainen ja paha nainen – kun goottilaisessa tarinassa on yleensä aina valokeilassa nainen, sankaritar, joka ei osaa päättää, rakastaako hän loppujen lopuksi kiinnostavaa hirviötä ( paha poika kuten Ooperan Kummitus taiDracula ) vai kunnon miestä ( hyvä poika, kuten varakas herramies varakreivi de Changey, tai nuhteeton, tuleva lakimies Jonathan Harker ). Niin esimerkiksi mustassa elokuvassa High Sierra [pyssy]sankariamme Bogartia viehättää paha ja hyvä nainen; ensin mainittua näyttelee Ida Lupino, joka on ganstereiden heilana Mariena varuillaan oleva, karaistunut, älykäs, sisukas, kokenut, ja laskelmoiva – tietysti savuke kädessään. Kun taas jälkimmäistä näyttelee Joan Leslie, joka on viaton, perhekeskeinen, empaattinen, luottavainen, kokematon ja kovin nuori Velma, joka kaiken lisäksi on rampa, kampurajalka. Näin teos lähenee toista film noiria, joka itse asiassa on mustan huumorin klassikko eli Ritari Siniparta ( Monsieur Verdoux, 1947, ohjaus, käsikirjoitus, tuotanto & miespääosa Charles Chaplin ), jossa niin ikään päähenkilömies ei ole pelkästään paha, eikä suinkaan ainoastaan rikollinen, vaan monipuolisempi, koska hän on oikea ihminen, ei paperinukke, ja hänellä on omat motiivinsa – näinä nihilistisinä ja oikeasti toivottomina aikoina. Kummassakin teoksessa naisen rampaus tekee miehestä hyvän / rikollisen. Jotta selviydyttäisiin.

                                                                               *

                                     Me and Mister Bogart…

Rikosklassikossa Maltan haukka ( 1941, ohjaus & käsikirjoitus John Huston - perustuenDashiel Hammettin samannimiseen tekstiin The Maltese Falcon vuodelta 1930, juuri kovaksi keitetyn rikoskirjallisuuden kulta-ajalta ) ystävämme Bogart on tietysti yksityisetsivien yksityisetsivä Sam Spade, joka todella coolina istuu toimistossaan, jonne luotettava sihteeri pyrähtää – kuin tulevia James Bond –agenttitarinoita ennakoiden… Tässä sopassa on lisäksi parikin petollista naista, mutta kemia heidän ja Bogartin on aikalaisen latteaa naisten ollessa lähinnä liian ahdistuneen yksi-ilmeisiä. Ahneuden rajoja tutkaillaan ja juonitellaan kuin parhaimmassakin hovissa.



 

Kun 1930-luvun amerikkalainen kovaksi keitetty hard boiled rikoskirjallisuus oli liian suppeaa, kuvatonta, yksioikoista nyrkkitaistelua ja poikakirjallisuutta, niin brittiläinen rikoskirjallisuus rappeutuvine kartanoineen, elähtäneine lordeineen, antoi enemmän lukijalle enemmän. Hän aprikoi rappeutunutta luokkayhteiskuntaa, rahan / vallan / aatelisuuden mahtia, peittelyjä, mahdollisia salaliittoja. Tästä on hienona esimerkkinä juuri aikalaisen Agatha Christien tuotanto, ja nykyajalta Robert Altmanin herkullinenGosford ParkMaltan haukka nimisessä, kovasti boccaciolaisessa dekkariklassikossa maailma kaatuu taas Humphrey Bogartin niskaan, kun hän erehtyy ottamaan asiakkaakseen salaperäisen naisen.

                                                                

                                               Femma fatalla?

Eritoten Barbara Stanwyck oli femmeistä se kaikkein fatalein… Suosikkejani on häneltä mm Paholaisnainen The Strange Love of Martha Ivers, 1945 ), joka alkaa kauhuromantiikkana, muuttuu melodraamaksi, ja sieltä film noiriksi. TäydellinenAuringonlaskun katu ( Sunset Boulevard,  1950, ohjaus Billy Wilder, käsikirjoitusCharles Brackett & Billy Wilder ) oli jo lajityyppinsä parodiaa, kertojan äänineen, takautumineen sekä naisine savuava revolveri tai savuke kädessä; filmissä tutkitaan minkä ikäiseksi saakka femme saakaan olla fatale. Klassisessa rikostarinassa Morsian pukeutuu mustaan ( La Mariée était en noir, 1968, ohjaus Francois Truffaut, käsikirjoitus Jean-Louis Richard & François Truffaut - Cornell Woolrichin vuoden 1940 alkuperäisteokseen The Bride Wore Black perustuen ) oli uutta, 1960-luvuttain väritettyä lopun ajan noiria. Sarjakuvaromaanista onnistuneesti filmatisoitu Sin City ( 2005 ) on korostetun synkkää, ja mustaa, jonka kostean, lakritsisien maun jopa tuntee, se on hyvin sadomasokistista, fetisististä ja raakaa film noiria, jossa fatalet femmet eivät kuitenkaan aina odota kädet ristissä pelastavaa arpimaamaista ritaria mustassa amazonissaan, vaan joutuvat ottamaan avukseen kättä pidempää kostoretkelle lähtiessään. Tosin kyseessä on myös kauniista rakkaustarinasta. Erityisesti Sin Cityn hahmo Marv, ( jota tuttavallisesti näytteli ihastuttava Mickey Rourke ) on selkeä beast, peto / hirviö teoksesta kaunotar ja hirviö. Mitä yhteistä sitten viktoriaanisella kauhuromantiikalla ja film noirilla on synkän tunnelman ja valon & varjon vaikuttavan vaihtuvuuden lisäksi? Ainakin sukupuoli; naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Tällä en tarkoita kammottavaa 50-lukua, jossa sukupuoli rajoitettiin luonnottomasti naisten toimiessa meikattuina robotteina, vaan juuri 1800-luvun loppua ja 1940-lukua. Koska murroskausina ensin 1960-1970-luvuilla unisex-muoti, ja syvällisemmin hippiaate tasa-arvoitti kummallekin pitkän tukan ja piukat, leveälahkeiset farkut rintsikoiden ja sotilaspassien roihutessa, ja taas seuraavana murroskausina 1970-1980-lukujen kukkoileva glamrock, uusromantiikka ja sukkahousuhevi vapauttivat sukupuoleen katsomatta lakkaamaan varpaankyntensä, pukeutumaan röyhelöihin ja takuttamaan pitkät tukkansa – falsetissa laulaen. Niin ikään 1600-1700-luvuilla miehet tosiaan olivat riikinkukkoja korkeine korkoineen, silkkisukkineen, puutereineen, upeine peruukkeineen…. Mutta 1800-luvun monessakin murroksessa miehen tukka visusti lyheni, ja puku muuttui hyvin jäyhäksi. Myös peruukit poistuivat miesten arkiasuista, ja tilalle tuli silinteri. Leikö nykyäänkin ole tuo miesten puku aivan saman mallinen – lukuun ottamatta 1970-luvun kauluksia. Turhat krumeluudet jäivät pois, tai rikkailla ehkä vain turhiin kalvosinnappeihin. Koska puvustus kuuluu olennaisena osana film noir –tunnelmaan, ja paljon jäljiteltyyn estetiikkaan autojen lisäksi.

                                                                         *

 

                               Maailma muuttuu, Saarikoskiseni

Sittemmin 1990-luvun flanellipaita-grunge, telaketjufeministisyys, butch-lesbot, drag ja drak-showttein arkipäiväistyminen ja metroseksuaalisuus muuttivat sukupuolen kuvaa. Ja 2000-luvulle tultaessa pienissä konttoreissaan tyhjänpäiväisellä kuvatulvalla, ja turhalla teknisellä krääsällä ylikuormitetut palveluammattien nöyristelijät kaipaavat menneisyyden sankareita, ja historiallisia seikkailuja: Kleopatraa, Gladiaattoria, Aleksanteri Suurta, kuningas Arthuria niin tv-sarjoissa kuin suurtuotantofilmeissäkin. Puhumattakaan veijaritarinoitten antisankareista, kuten romanttisesta merirosvosta nimeltä Jack Sparrow. Myös fantasia, kuten Taru sormusten herrasta kuvasi aikakauden tuntoja.

                                                                       

                        Miesten mies ja naisten nainen - mitä?

 

Kun Humphrey Bogart oli 1940-1950-luvuilla ainoa luotettava, lahjomaton valkokankaan valkoinen mies, joka pelasti realistisissa, ja nihilistisissä, filmeissä maailman, niin 2000-luvulla Bruce Willis jaksaa jatkaa samaa rataa sekä uusimmassa Die Hard filmissä kuin mainitussa Sin Cityssä.  Clive Owen nimisestä näyttelijästä puhumattakaan – hän mainostaa miehekkäästi partavettä Stockalla [ tosi vain pahviständinä ] ja on vahvoine leukoineen ollut mukana mm. teoksissa Sin CityGosford Park, ja olihan hän itse kuningas Arthur.

                                                        *

                       Kirouksia, jakkupukuja ja kännyköitä

Jadeskorpionin kirous ( The Curse of the Jade Scorpion, 2001, käsikirjoitus & ohjausWoody Allen ), on kiinnostava retro-film noir juuri screwball -komediana, koska siinä herkkävainuisin, armottomin, ahkerin ja tiukin vakuutustarkastaja retkahtaa totaalisesti paheelliseen naiseen. Myös skifisarja Salaiset Kansiot ( The X Files, 1993-2002 ), on film noir -vaikutteinen, onhan siinä päähenkilöinä dualistisesti nainen ja mies, agentit jakkupuvussa, miltei aina pimeässä, kosteassa yössä toimiston ja auton välillä…. Ja vainoharhaa lisää hallitus, joka kieltää ufo- yms. mahdolliset ja mahdottomat huuhaa-havainnot. Koska 1990-luvulla ei enää saanut röökata filmillä, oli tässä X Files sarjassa yksi paha mies, joka kessuttelee koko ajan. Käsiaseiden rinnalle arsenaaliin tähän filmnoirahtavaan sarjaan tuli näkyvästi Nokian kännykät.

 

 

Mitä yhteistä on lajeilla Gothic / kauhuromantiikka / gotiikka / goottilaisuus ja film noir on?

Musta elokuva on tietenkin syntynyt 1700-luvun kauhuromantiikasta, sen vainoharhasta, ja dualistisen mustavalkoisesta maailmankuvasta, ja 1920-luvun saksalaisesta ekspressiivisestä elokuvasta, sen kulissien symbolisestakin vinoudesta, jyrkistä kontrasteista valon ja varjon välillä, ja mutkan kautta kovaksi keitetyssä, tylsässä rikostarinassa 1930-luvulla koukaten. Synnyttihän goottilainen kirjallisuus mm. varsinaiset dekkarit 1800-luvulla Edgar Allan Poen kynästä lähtien, sekä tietystimelodraaman, jonka 1970-1980-luvuilla juuri naisen sieluun keskittyen vimmaisia  Rainer Werner Fassbinder nosti jumaloidulle paikalle, jolle se olisi jo kuulunut. Kauhuromantiikan keskittyessä 1700-luvun lopulta yliluonnollisuuteen, tai mahdolliseen yliluonnollisuuteen, hämärään kauhuun, epävarmuuteen, minän hajoamiseen, ja yleensäkin teemaan nuori nainen ahdingossa, on film noir realistisempi, nihilistisempi ja naisella on useampia vaihtoehtoja ja toimintatapoja tuhota itsensä. Kun gotiikassa nainen yleensä tuhoaa hirviön ennen happy endiä.    

       Yhteistä goottilaiselle ja film noirin tarinalle on seksuaalisuus – esimerkiksi vanhan ajan Hammer –yhtiön 1950-1960-lukujen genren huomattavimman ohjaajan Terence Fisherin ollessa, onneksi, puikoissa makoisassa brittikauhussa Dracula – Pimeyden ruhtinas Dracula – Prince of Darkness, 1966 ). Teoksessa tapahtuu metamorfoosi: siveä, tiukkapipoinen ja nariseva vakavikko nainen muuttuu vapautuneemmaksi vampyyrimonarkki Draculan häntä puraistua / imettyä. Viktoriaanisessa kaksinaismoralistisessa puritaanisuudessa nainen on miehen / isän omaisuutta, mutta vampyyritarinoissa nainen vapautuu, hän avaa nutturansa, kulkee paljain jaloin, ja pukeutuu kuin Isadora Duncan harsoihin, ja muuttuu aktiiviseksi, itsenäiseksi saalistajaksi. Hänen vapaaelämänsä kuitenkin loppuu kun paikalliset iskevät hänen rintaansa vaarnan. Film noirissa Auringonlaskun katu nainen on vanhempi, rikas ja unohdettu mykän ajan suurista suurin elokuvatähti. Toinen nainen on ahkera työläinen, käsikirjoittaja. Päähenkilö-mies on heidän välissään, paikkaa hakien. ParodiassaJadeskorpionin kirous kohtalokas nainen käyttää viettelijättären valtaa.

Kaikista parhaiten film noir elokuvien sielu on kiteytetty taannoisessa FST:n Aikaa elokuvalle ohjelmassa, jossa genre oli yleisenä teemana – olihan juuri tullut ensi-iltaan suuren budjetin neo-film noir elokuvia kuten Musta DahliaLonely Hearts jaHollywoodland, jotka kaikki aiheineen liittyivät ” todellisiin, jo myyttisiin murhatapahtumiin tai outoihin kuolemantapauksiin” kuten ohjelmassa kerrotaan. Anna Bäck kertoi Ranskaan tulleen sodan jälkeen amerikkalaiselokuvia uusine synkkine tunnelmineen. Ja itse ranskalaiset antoivat näille samaan syssyyn ilmestyneille elokuville tämän termille filmn noirmusta elokuva. Joka ei ole edes genre, vaan ” pikemminkin tunnelma ja tyyli” kuten elokuva-arvostelija Hans Sundström ohjelmassa kertoi jatkaen film noir elokuvien ohjaajien tulevan Euroopasta, kuten juuri Lang ja Wilder, jotka ”olivat varttuneet Saksassa 20-luvun elokuvan aikana”, ja tuon ajan vahva saksalainen ekspressionismi [ muistamme suosikkielokuviani tyyliin Tohtori Caligarin kabinetti, Prahan ylioppilas, Nosferatu, Metropolis ] ” muistuttaa kovasti film noiria, sen valaistusta ja kamerakieltä”.

     Professori Anu Koivunen puolestaan kertoo film noirissa ilmenneen sodanjälkeistä kyynisyyttä, murskautuneita illuusioita ja pettymystä ” maailman hirveyksien jälkeen”. Hän jatkaa myös sisäisiä demonejaan vastaan taistelevista miehistä, ” joita kielletyt alueet, rikokset ja kohtalokkaat naiset vetävät puoleensa”.

Pidän film noir tunnelmasta, jossa yksityisetsivä retkahtaa väärään naiseen kuten replikanttiin teoksessa Blade Runner, ja teoksessa Basic Instinct taas biseksuaaliin kirjailija-murhaajaan.. Kovaksi keitetyn rikostarinan lohkaisut ( Kirjava satama,Auringonlaskun katu )  ovat kunnollista suohon laulamista ja miltei yhtä nerokkaita kuin screwball-komediassa. Film noirin kaupunki on itsessään hirviö kuten teoksissa Sin Cityja Musta Dahlia. Genreen kuuluu, että sankari, oi tuo yksityisetsivä, ainoa lahjomaton mädäntyneessä maailmassa, jossa vain gangstereilla on valtaa, saa jatkuvasti turpaansa, kolhuja ja naarmuja kuten Geena Davis juuri kotopoikamme Renny Harlinin teoksessaLong Kiss Goodnight, joka jo alan teoksia lainaavan nimenkin perusteella on kovaksikeitetyn makuista… Mutta aina hän nousee, jatkaa, kostaa – koska muistinmenetys on kiinnostava ja käsitelty aihe nimenomaan vakoojajännäreissä….

     Minulle sekä Mickey Rourke ja Humphrey Bogart ovat niitä genren dekkarin arkkityyppejä pystyyn nostettuine kauluksineen. Viime aikoina Bruce Willis on luultavimmin perinyt Bogartin manttelin – vai olisiko ironisempaa sanoa popliinitakin – esittäessään toistuvasti lahjomatonta, luotettavaa ja rouheaa perusmiestä, joka panee monella tasolla valtaa pitävät konnat kuriin esim. filmeissä Die Hard 4.0 ja Panttivanki.

Peter Hainingin toimittamat Jännityksen mestarit –sarjan rikoskollektiot Kovaksi keitetytja Kovaksi keitetyt 2 esittelevät pulpin parhaita tekstejä, joissa rikos on taiteen laji. Mukana on tuttuja kovaksi keitettyjen tarinoiden yksoikoisia pelkästään miespuolisia suoltajia pyssy vasten pyssyä pum pum, tai painitaanpas vähän -  hm, siis kovin homoeroottiseen tyyliin kuten  Cornell WoolrichPeter CheneyElmore Leonard, Dashiell Hammett, Jim Thompson, Stephen King, Samuel Fuller, Ed McBain, Raymond Chandler, ja Mickey Spillane.

               Mikä tässä vanhan aikaisessa kovaksi keitetyssä lajityypissä on pakollisen ”maskuliinista”, verrattuna ns. ”murhamammoihin” kuten Agatha ChristieDorothy L. Sayers ja P. D. James?? Ainakin näissä miesten kirjoittamissa fantasioissa, sillä fantasioiksihan näitä täytyy sanoa, koska päähenkilönä toimiva yksityisetsivä selviää kaikista kolhuista yliluonnollisen vaistonsa avulla kaiken kokeneena eikä mihinkään hurahtamatta. Kirjan toimittanut Haining jopa vertaa tätä genren arkkityyppiäsupermieheksi edellä olevia kykyjä alleviivaten. Näissä miesten kirjoittamissa fantasioissa ja karikatyyreissä on kahdenlaisia typyköitä, niitä joihin voi luottaa, ja niitä toisia - naiset ovat luonnottoman kauniita. Haining tiivistää kovaksi keitettyjen kyttien syntyneen ” illuusionsa kadottaneessa I maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Silloin normaalikansalaiset alkoivat kokea turhautuneisuutta menetelmistä, joilla järjestäytynyt rikollisuus julkisuuden valokiilaan nostettujen gangstereiden ja palkkatappajien muodossa otti hallintaansa suurkaupungit, näiden virkamiehet ja hallinnon, täyttivät katuvieret salakapakoilla, peliluolilla ja kaikenkarvaisia alamaailman eläjiä pursuavilla paheen pesillä.  ”

       Onneksi Kovaksi keitetyt ja Kovaksi keitetyt 2 kirjoissa on mukana uusia tai ”uusia ja uusia”, mutta minulle ennen tuntemattomia kiinnostavia löytöjä – rakastanhan klonia ullakoita ja löytää jotain haurasta, ja hylättyä, ja puhaltaa pölyt, varovasti, ja lukea - kirjoittajia kuten Robert Leslie Bellem, jonka hyytävä Kuolleen miehen pää julkaistiin lehdessä ensi kertaa 1934. Novelli tuntuu inhottavalta – vaikka esittelyssä ei mainitakaan, on se kumman tuttu tarina yhdestä Hollywoodin sadistisesta näyttelijästä – jopa miehen lempinimi Skinny on väännetty humoristisesti päin vastaiseksi kuin oikeassa Hollywoodissa vastenmielisen murhaaja-näyttelijällä oli – tätä ällöttävää tapaustahan puitiin viimeksi Yle Teeman Seksin ja sensuurin valkokangas sarjassa. Bellem tunsi omat taskunsa kuin Los Angelesin – paremmin kuin James Ellroy ja Raymond Chandler… Tai kirjassa ei tässä kohtaa James Ellroyta mainita, vain Chandler. Se ei ole Salomen eikä Judithin tarina, mutta silti toimiva. Toinen kiinnostava ”uusi” tuttavuus oli Carroll John Daly, jonka hypnotisoiva novelli Egyptin hurma julkaistiin lajityypin lehdessä 1928. Mikä näissä kahdessa erikoisessa tekstissä kiehtoo on tuo pakottomuus, vapaus. Vaikka kannessa mainostetaan ”pulpin parhaat” ovat tekstit lähempänä etabloitunutta kaunokirjallisuutta ( ainakin nyt – kirja julkaistiin 1996 nimellä Pulp Friction, aivan, mukana on myös legendaarisen elokuvan Pulp Fiction tekijän Quentin TarantinoKello novelli laajennettuna muunnelmana samaisesta filmistä, ja pokkariversiot on suomennettu ainakin 2000ja 2001 ) kuin varsinaista törhöistä pulppia ja kirkuvaa huttua – vaikka osa legendaarisista novelleista on julkaistu aikoinaan 1920-1940-luvuilla nimenomaan genren lehdissä, ja saanet seuraavan päivänvalon vasta tässä paketissa. Hyvä niin.

      James Hedley Chasen kiehtova rikosromaani Avain kadotukseen ilmestyi noin vuodelta 1947 nimellä No business of Mine, kerrotaan lehtimies Steve Harmasin kovaksikeitetystä näkökulmasta sijoittuneena Lontooseen joka kuvataan oudon amerikkalaiseksi. Kiinnostavinta teoksessa on se, mitä valintoja päähenkilö tekee, ja mihin luottaa. Kovaksi keitetyt 2 kokoelmassa esitellään James Hedley Chase - mukana hän on novellilla Ota tästäkin selvääChasen muusta tuotannosta voi mainita, kuinka itseGeorge Orwell voi pahoin lukiessa erästäkin pahamaineista rikosromaania… Eros ja Thanatos ilkikurisesti, ja makaaberisti kilpailevat, ja kisailevat Chasen rivien välissä, ja harvoin lukee näin leijuvan letkeää, ja sujuvaa eksploitaatiota. Ja on mukava huomata kirjailijan tietävän, mikä tosiaan pyörittää maailmaa. Hänen tekstissä seksi ja väkivalta eivät ole myynnin takia, vaan pulppuavat aidommin ihmisen lihallisesta sielusta. Tyrmäävien naisten, kiiltävien ja kiitävien autojen, ja oikullisten teitten kurvit kuvataan kutsuvina ja vaarallisina…

        Rita Polsterin esittämä femme fatale Stella tuossa Kivikasvojengangsterimusikaalissa Maitonaama on tuhma, ja ironinen viettelevä kapakkalaulajatar – jonka pitäisi olla tuskastuneena työtön – eletäänhän kieltolakia… Hän on gangsterin tytär, ja toisen gangsterin heila, mutta hän tykästyy kun kaupunkiin astuu uusi, viaton, turmeltumaton ja lahjomaton mies Maitonaama, joka ei ole viskiä haistanutkaan, ja on tullut urbaaniin 1930-luvun sykkeeseen vain kovasti töitä tekemään vain saadakseen rahat köyhän äitinsä silmäleikkaukseen – tälle luvanneena, ettei turmelukseen eikä syntiin vie tiensä… Veikeässä musikaalissa autot ovat komeita, kuten chicagolaisilla gangstereilla pitää ollakin…

 

                                                                        *

 

Uusin, eilinen rikossarja Dexter alkaa pimeän ja väriloiston yhdistelmänä, väreilevänä mobiilina, ja siirtyy film noiriin. Kauniin haikea mambo svengaa taustalla, ja kertojan ääni on mieluisaa, yhtyen jopa Amerikan Psyko teokseen, koska tälläkään päähenkilö-psykopaatilla ei ole tunteita. Uima-altaalla ollaan groteskisti peräti kuin Auringonlaskun katu teoksessa – btw minä olen muuten lukenut viime aikana aika lailla auervaaroista dekkareista Dynamiittia ja ompelutarvikkeita aina Suudelma ennen kuolemaaklassikkoon asti. Näissä kuvataan kaunis ja viettelevä toyboy, don juan, casanova, kultapoika, joka iskee kyntensä sumeilematta vanhempiin, rikkaisiin naisiin… Ai, asiaan liittyen, niin The Producers eli Kevät koittaa Hitlerille sai ensi-iltansa! Olisipa varaa nähdä se, Lontoon produktio ja Brooksin leffa tietenkin ovat aivan täydellisen vallattomia. Nämä auervaarat ovat sosiopaatteja, jotka lypsävät rahaa ja mammonaa.Dexter on jotain aivan muuta. Hän loihtii aistikkaasti punaisista veriroiskeista valkoisilla seinillä kun olisi Sillä silmällä ohjelmassa juontajana. Kovaksi keitetyn perinteeseenhän kuuluu käänne, jossa päähenkilöstä tulee kostaja. Varsin kiinnostavaa tämä on naisen ollessa kostaja – eihän helvetin raivolla ole mitään sijaa naisen raivostuessa… vai miten se kliseeksi kääntynyt vääntö menikään, kuten teoksissa Morsian pukeutuu mustaan, Kill Bill, Thelma & Louise, ja Pane mua, äkkisiltään. Naisen toimiessa koston jumalattarena alkaa tapahtua, sinne ei lain kova koura pääse. Myös James Hedley Chasen ja James Ellroyn teksteissä pitää ottaa lusikka kauniisti käteen, ja samalla oikeus omaan. Koska tavallinen poliisi / oikeuslaitos on liian korruptoitunut / ylityöllistetty / alipalkattu, on kaikki resurssit vähissä. Tällöin on Dexterin toimittava hyvänä ja pahana, hyvä siksi, että hän hakee oikeutusta, paha siksi, että hän on sarjamurhaaja. Olemme oppineet lukuisissa poliisi- ja lakisarjoissa, miten pienellä virheellä esimerkiksi liian hätäisessä kotiratsiassa ei ole orjallisesti noudatettu joka pilkun pykälää, niin selkeä rikollinen kävelee vapaalle jalalle, koska poliisi on tehnyt pienen virheen. Kovasti ennakkomainostettu ja estetisoitu Dexter on omasta mielestään hyvin siisti hirviö. Mikäs siinä. Minulla on pillit puhtaina pussissa.

 

Toisaalta, mielestäni, taiteilija voi työstää omia demonejaan, kuten James Ellroy, Mary Shelley, Edgar Allan Poe, H.P. Lovecraft  ja Roman Polanski. Juuri James Ellroyn samannimiseen romaaniin perustuva Musta Dahlia sai filmatisoinnin jälkeen pokkariversioonsa täysin uudet, elokuvajulisteen kasvot. Rautaa taotaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

                         Tuhon tietä kuljen…..    

Professori Anu Koivunen jatkaa vastapoolina olevista kiiltokuvamaisista naisista, ja kuinka film noir ” ilmensi valkoisen amerikkalaisen miehen pelkoa suurkaupunkeja kohtaan, joista tuli mustien aluetta.” Film noirin kohtalokkaat ja salaperäiset naiset eivätkä olleet pelkkiä kauniita koristeita, vaan tietoisesti täysin moraalittomia, ja he myös toimivat, tekevät valintoja ja yrittävät selvitä - miehiä hyväksikäyttäen ja toisia miehiä tarviten Koivusen mukaan.

   

Mielestäni 1940-luvun meikki on kaunein, luonnollisin ja rauhallisin. Sotien ja pula-aikojen vuoksi kaikki oli kortilla paitsi unelmat, ja olen mieluusti kerännyt 1940-luvun naistenlehtiä, joissa naisten mekkoja tehdään miesten juhlapuvuista. Kaunista on ollut myös punajuuren käyttö huulipuikkona, kun meikkejä ei ollut, onhan punajuuren puna huumaavan fuksiaa.

     

Mustavalkoisessa, hieman udun keskellä, sukkahousujen lävitse kuvattuna, sopivaa sopivaa filtteriä käyttäen näytetään jumaloidut naisen dramaattiset kasvot, jotka pidetään tietyn välimatkan päässä, näin ne vaikuttavat kuolemattomilta. Ironista kyllä film noirin kostaville, pettäville, hylkääville, ja vietteleville naisille käy aina huonosti. Onko opetuksena rikos ei kannata? Vai ennakoivatko film noirin naiset kauhistuttavaa tulevaa amerikkalaista 50-lukua, jossa naisen oli oltava aivoton kotiäitirobotti sadistisissa piikkikoroissa ja kuristavassa esiliinassa jäykän tiimalasimekon sisällä käskystä hymyillen? Että naiset valitsivat mieluummin kuoleman kuin tuollaista kammottavaa tulevaisuutta…. Professori Anu Koivunen jatkaa film noirin kertovan aina seksuaalisista seikkailuista ” eli tavallisen rajat ylittävästä houkutuksesta ”, nautintoa ja vaaraa tarjoten. Kun taas neo-noir hänen mielestään ottaa sen pääasiakseen, kuten juuri filmissä Musta Dahlia. Itse olen kaukaa kiertänyt lentokenttien true crime –osastot, ja onneksi tällä lajityypillä ei suomessa mässäillä.

 

Tarviiko Butch fatalen kuolla ennen lopputekstejä?

Kirjastot myyvät nykyisin poistokirjoja 10 eurolla pär pussi. Pussiin mahtuu noin 33 erinomaista tai klassikkoja ja träsh-osaston kirjaa. Yksi löydöistäni oli James M. Cainin klassinen rikosromaani Vahinko kello kaulassa, joka on alkuperäiseltä nimeltään tietenkin The Postman Always Rings Twice… Film noir kumpuaa aina tuosta kielletystä rakkaudesta, kuten edellisessä, sekä teoksessa Bound, jossa on sekä femme fatale ettäbutch fatale.. Sen sijaan Lonely Hearts Killers elokuva oli pettymys, koska se on värikäs kuin C.S.I. Miami!! Elokuvan aihe kumpuaa todellisuudesta, ja varsin tuttu oli myös viimeisimmän Todistettavasti syyllinen rikossarjan jakso, jossa kovasti tutun niminen pariskunta murhasi myös epätoivoisia, senssipalstoilta seuraa hakevia naisia..

                                                        *

                                                         

Miksi salakytät aina rakastuvat replikantteihin?      

Muita neo-noir  filmejä:

Tappava tunnustus ( 1980 ) ja Mulholland Drive ( 2001 ) esittelevät toisenlaisenfemme fatalen.

Taivaansilpoja ( Sliver, 1993 ), L. A. Confidential ( 1997 ), Blue Velvet ( 1986 ) ja jopaPsyko ( 1960 ) keskittyvät taas vallankäyttöön, seksuaalisuuden kompleksisuuteen / monimuotoisuuteen, ja tirkistelyn. Kuka oikeastaan on paha? Kuka toimii oikein? Mikä sysää rikoksen tielle? Ketä pitää rangaista?

Bonnie and Clyde ( 1967 ), Villi sydän ( 1990 ), Lost Highway ( 1997 ), Syntyneet tappajiksi ( 1994 ) ja True Romance ( 1993 ) esittelevät päähenkilöinään tuhoisat, kiinnostavat rakastavaiset.

Quentin TarantinoReservoir Dogs ( 1992 ), ja Pulp Fiction ( 1994 ) jatkoivat kovaksi keitetyn genren letkeää äijäkeskeistä läpänheittoa ja pyssy vasten pyssyä -taidetta, mutta viimeistään Jackie Brown ( 1997 ),  Kill Bill vol. 1-2 ( 2003-2004) ja Death Proof ( 2007 )  esittelivät päähenkilönä vahvan naisen valintoineen, ja toimintamalleineen rikostarinassa.

- 1990-luvun sarjamurhaajaelokuvat saivat vaikutteita film noirista, juuri Uhrilampaat(1991), Seitsemän ( 1995 ), ja Kalifornia ( 1993 ).

- Puhumattakaan 1980-1990-luvun eroottisista trillereistä kuin Vaarallinen suhde ( 1987 ),Musta Leski ( 1986 ), Basic Instinct - Vaiston varassa ( 1992 ), Käsi joka kehtoa keinuttaa ( 1992 ), Body of Evidence ( 1993 ),  joissa kaikissa vahva siis häiriintynyt / bi-seksuaali / murhaava / sadomasokistinen / vapautunut femme fatale rikkoo ydinperheen idyllin vampatessaan isän. Klaustrofobia siirtyi amerikkalaiseen perusomakotitaloon, ja pitämään sen kulisseja pystyssä. Vanha film noir teema - poliisi retkahtaa väärään naiseen – oli myös tapetilla, ja vimmaisena, ajavana voimana. Ylitse pursuava inflaation kokenut seksuaalisuus alkoi jo turruttaa ja naurattaa tarkoituksenomaisuudellaan, eikä enää paljon mikään ollut eroottista, eikä aiheuttanut muutakaan jännitystä. Kopioiden kopioitten lisäksi tv-sarjat iskivät kyntensä 1990-luvulla genreen, ja syntyi tietämättään hauskoja sarjoja kuten Silkkejä ja luoteja ( Silk Stalkings , 1991-1999 ), joissa ainakin alkutekstien aikana revolveri löytyi sukkanauhoista.

     

Basic Instinct - Vaiston varassa elokuvan uusintaversio Basic Instinct 2 ( 2006 ) tuomittiin vuoden huonoimpana filminä, jossa seksin miltei korvasi autolla lujaa päättömästi ajaminen, joka välittyy myös sadomasokismin / fetisismin alalajina alansa klassikkoteoksesta Crash ( 1996 ), ja niin ikään Death Proof ( 2007 ). Ruualla leikkiminen teoksessa Yhdeksän ja puoli viikkoa ( Nine 1/2 Weeks, 1986) ), ja monipuolinen sadomasokismi puolestaan elokuvassa Katkera kuu ( 1992 ) piristivät rakastavaisia, ja siirtyivät kauemmaksi film noirin rikos-keskiöstä, ja fokusoivat kahden ihmisen väliseen raa´an tiiviiseen parisuhteeseen.

       Kuten ennen vanhaan film noirin naisille kävi huonosti tarkoituksella tai sattuman kautta, niin näissäkin eroottisissa jännitysfilmeissä avio-onnen rikkoja kohtalokas nainen sai kokea välittömän tuhon – toimittuaan ensin koko elokuvan ajan tirkistelyn kohteena. Ja pettäjä-mies palaa häntä koipien välissä perheensä luo. Edellä mainitut filmit olivat kohtalaisen realistisia, ja toimivat silloisessa nykyajassa, kun taas 1800-lukua kuvaavassa lännenfilmissä Bad Girls ( 1994 ) prostituoidut karauttavat saluunasta kostoretkelle. Filmissä Verkossa ( 1994 ) esitellään kohtalokas nainen, joka harjoittaa seksuaalista häirintää työpaikalla. Hm… Ja tietysti oli aika nostaa kissa pöydälle, ja tehdä filmatisointiArthur Millerin näytelmästä Noitavaino ( 1996 ).

                                                         

Onko femmeä fatalempaa kun noidan leiman hän otsaansa saa

                                                       

Vuoden 1986 maukkain eroottisin kohuelokuva 9 ½ viikkoa Nine 1/2 Weeks ) tulee lähelle ihoa. Vaikka tirkistelyähän se on. Ohjaaja Adrian Lyne on painiskellut genressä myös myöhemmin kiinnostavissa eroottisväritteisissä ja / tai seksuaalisuutta, valtaa ja pakkomielteitä puivissa filmeissä kuten Vaarallinen Suhde ( Fatal Attraction, 1987),Lolita (1997), Vain yksi yö ( Indecent Proposal, 1993) ja Kohtalokas syrjähyppy (Unfaithful, 2002). Miksipä ei käyttäisi hyvää sabluunaa kun sen kerran on kaivertanut.. Aikoinaan monia aisteja kutkuttava, hurmioon johtava Mickey Rourke - mitäs minä nyt erehdyin kirjoittamaan, elokuvan tunnelmastahan minun piti… Siispä  filmi johdatti hedonistiseen uuteen maailmaan, ja aistien hurmioon, sykkivän vitaalisesti, vaarallisesti ja hauskasti esittäessään, kuinka pitkälle voi mennä uudessa sadomasokistisessa suhteessa, kuinka suuria, ja ennen kokemattomia elämyksiä vastaanottaa, ja antaa, ja koska arki jämähtää harmaan ankeana, mitä rajoja voi ylittää… Nainen ja mies kohtaavat, ja tässä käännetään film noir asetelma ylösalaisin: mies ( ihastuttava Mickey Rourke ) on se mysteerinen olento, jonka taustasta ei tiedä mitään. Hän on tyynen kohtalokas, tyylikkääseen, tummaan syystakkiin pukeutunut juppi öljyttyine, taakse kammattuine hiuksineen, ja nainen - Kim Basinger – ei ihan Hitchcockin blondi, mutta helpommin samaistuttavissa oleva eronnut New Yorkin galleristi. Mutta onhan Kim näytellyt muuallakin salaperäisen miehen eli Batmanin kanssa - Vicki Valen roolissa Tim Burtonin ihastuttavan goottilaisen noirissa leffassa Batman ( 1989 ).

       Basingerin ehkä kuuluisin film noirin femme fatale hahmo ( kaksoiselämää viettävänä normaalina rakastuneen naisena / Veronica Lakeksi stailattuna laatuprostituoituna ) oli mainiossa filmissä L.A. Confidential (1997), jossa kaikki on kohdallaan, ja vinksallaan – perustuen James Ellroyn ainakin vuonna 1997 suomennettuun rikosromaaniin L.A - Langennut kaupunki ( L.A.Confidential, 1990). Ehkä hän oli sitä myös teoksessa Wayne's World 2 lystikkäällä roolinimellään Honey Hornee.                            

      Mutta jos palaan Mickey Rourkeen… Elokuvassa on kummallinen perusvire -Thanatos ja Eros ovat jatkuvasti läsnä, olemmehan suurkaupungissa. Itsevarma ja tyyniRourke tuo Basingerin minne lie tuttavansa loma-apartmenttiin, vaihtaa, niin ikään tyynesti lakanat, ja Basinger ihmettelee, kuinka tällä on pokkaa…. Rourke laittaa jopaBillie Holidayn levyn soimaan, ja laulu on Gloomy Sunday. Elokuvan videoversion suomentaja ei ole tiennyt, kuka Billie Holiday on, ja hänen nimensä on kirjoitettu väärin, tietysti.

                     Gloomy Sunday on hyvin, hyvin synkkä laulu myös taustoiltaan ( kuuntele vaikka täydellisen Diamanda Galasin versio ), jonka mukaan laulun tekijä teki itsemurhan noin vuonna 1968, laulu tunnettiin unkarilaisena itsemurhalauluna, ja kun tietää nämä unkarilaiset tilastot niin - - Billie Holidayn versio on vuodelta 1941, ja kunRourke laittaa sen soimaan hyvin syrjäisessä paikassa, jossa naapurit eivät kuule, ja saakin olla varuillaan. Miten hänellä on varaa ostaa 300 dollaria maksava vanha ranskalainen huivi kirpputorilta? Vaarallisuus on aina läsnä, mahdollista, ja siinä on dance macabren makua. Pääsemme vihdoin tutustumaan Rourken omaan juppi-asuntoon, joka on kalustettu kapitalistisen naurettavasti juuri maskuliinisen stoalaisesti: mustaa nahkaa, harmaita petivaatteita ja verhottomia ikkunoita korostaen. Mutta hänen vaatekomeronsa ankara kurinalaisuus ja kloonius alkaa jo mietityttää katsoja/kokijaa, että onko hän sarjamurhaaja. Kun Basinger jää huoneistoon yksin, niin hän tietysti klonii kaikki kaapit – yht´ äkkiä Rourke soittaa, ja kysyy, tonkiiko tämä hänen tavaroitaan…. TietystiRourke rankaisee tästä.  Mutta mistä Rourke tietää, mitä nainen tekee? Eikö Rourkepoistunutkaan asunnosta? Onko hän asentanut sinne kamerat?

Kokki-rakastaja Rourke on tietenkin kekseliäs jääkaapilla kun hän yhdistää molemmat taitonsa…. Mansikat, oliviit, pastasuikerot, kirsikkahyytelöt, jalopeñat, vaahterasiirappi ja jääpalaset ovat harvoin saanet olla näin suuren merkityksenä lähikuvassa… Mutta kunRourke laittaa rakastamalleen naiselle ruokalapun, ja syöttää tätä, tullee jotenkin häiriintynyt olo. Haluaako Wall Streetin isokiho Rourke lähihoitajaksi? Vaiko vain nuken jota hoitaa, jolla leikkiä? Rourke jopa kampaa hellästi naisen hiuksia. Nukkekoti –teema tullee myös mieleen kun pariskunta kokeilee sänkyä huonekalukaupassa. Siellä Rourkepalvoo Basingeria kunnon jalkafetisistinä. Myös sängynpäädyn kestävyyttä testataan, kuten aina tällaisessa kaupankäynnissä on tapana.

Roman PolanskiKatkera kuu ( Bitter Moon, 1992 ) on selkeämmin goottilaisen dualistinen: tehokkaassa vastakkainasettelussa on kernaasti nainen-mies, julkinen-intiimi, britti-jenkki, boheemi-konservatiivi, itsensä paljastaja-tirkistäjä, seksiaddikti-invalidisoitu. Elokuvan julmat havainnot parisuhteesta, ja elämää ja kuolemaa suuremmasta rakkaudesta, liikkuvat kauhun ja mustan huumorin rajamailla. Sekä 9 ½ viikkoa ettäKatkera kuu elokuvissa soi übercoolin Bryan Ferryn unohtumaton Slave to Love joka sopii kumpaankin, pakkomielteitä alleviivaten.

Valo ja varjo leikkivät täydellisesti kauniitten esineitten ja ihmisten muodoilla, auringonvalo siilautuu kauniisti sälekaihtimista, jääkaappikin luo omaa, kovaa valoaan, ja diaprojektorin sininen sumu voi peittää allensa. Sileät parketti- ja marmorilattiat kiiltävät tyhjyyttään. Intohimot, pakkomielteet, ahdistukset, ja niitä poistavat tai lisäävät aineet…. Siihenkö kuvastuu koko 1980-luvun Moolokin kita vai oksennus?

Ohjaaja on ilmeisesti halunnut sekä vangita että vapauttaa kaikki aistit. Pariskunta harrastaa roolileikkejä, Basinger pukeutuu mm. mieheksi, ja he syövät ravintolassa – kumpikin miehen puvuissa. He suutelevat kadulla, ja cityjuntit haukkuvat autosta heitä hinteiksi, Basinger huutaa junteille takasin miehenä, ja juntit lähtevät jahtaaman heitä…. Tässä ei sentään ihan teokseen Ihmisjahti mennä, mutta selvää on, että vaikka ollaankin jo 1980-luvulla suuressa, modernissa kaupungissa, törmäämme silti ahdasmielisyyteen… Mutta oi he löytävät onneksi piilopaikan maan alta, likaisen, huonosti valaistun portaikon, jossa Rourke saa Basingerin kävelemään seinää pitkin….

          Ja tietysti jossain vaiheessa ajaudumme osoitteeseen 222 West 23rd Street, eli legebndaariseen paikkaan nimeltä Chelsea Hotel, ja huoneeseen 601. Chelsea Hotel on tunnettu boheemeista vieraistaan, ja siellä on hyöriineet kuvausryhmät mm. kiinnostavista filmeistä Kinsey, Léon, Manhattanin murhamysteeri, ja Sid and Nancy. Mitähän tuolla huoneessa 601 on aiemmin tapahtunut, ajattelen, koska aiemmin Rourke on vienytBasingerin viihtyisään italialaiseen perheravintolaan syömään – selostaen samalla kuka mafioso on ammuttu tuolille, 

jolla Basinger juuri istuu… Miksi käytän nimiä Basinger ja Rourke enkä heidän roolinimiään? Koska kyse on brändistä. Mutta onko liian täydellinen, paha poika, outo tumma muukalainen Rourke edes totta?  

           

                                                           *

 

 

Charlien Enkelit, Viisikko, Neiti Etsivä, Sherlock Holmes, rikosylikomisario Jane Tennison, Susikoira Roi, FBI:n agentti Dale Cooper, Nikita, Ritari Ässä, Neiti Marple, rikostutkija Ingrid Dahl, Komisario Palmu, Maria Kallio, ja tietysti perkuleen Hercule Poirot, Sam Spade, Matula, Chimanski, Vanha Kettu, Kuolinsyyntutkija Kate Ferrari, komisario Keijo Nortia, Philip Marlowe, Komisario Winter, Ylikomisario Tom Barnaby, etsivä Joe FridayPuutarhaetsivätKomisario Frost, Jessica Fletchermurhaetsivä Lilly RushV. I. Warshawski, Rose ja Maloney - he kaikki ratkovat rikoksia populäärikulttuurissa eri kerroksissa, ja eri muodoissaan - puhumattakaan spektaakkelista Laulava salapoliisi, ja mitä niitä muita, virtaviivaisempia, ironisia tai hölmöyksiä onkaan: Murphyn lailla, Rikostarkastaja Rebus, Ylämaan kettu,Hetty ratkaiseeMiami Vice, Starsky ja Hutch, Teko ja tuomio, Kylmäverisesti sinun, Kuumaa piiri, Shield, Hiljainen todistaja, Kutsukaa McCall ….

Ja onhan heitä lisää kirjahyllyssäni: salapoliisi Christer Wijk, rikostoimittaja Annika Bengtzon, lordi Peter Wimsey, rikostarkastaja Adam Dalgliesh, yksityisetsivä Bella Block, komissaario Maigret, etsivä Mick Cardby, sheriffi Matt Gabriel, Scotland Yardin ylitarkastaja aaveiden etsijä John Sinclair, TV-kirjailija show-alan amatöörietsiväLarry Baker, ja etsivä Toby Peters, jonka pitäisi selvittää, miksi Bela Lugosin henkeä uhataan…

      

Rikoskirjallisuuteen törmää niin kirjaston pikalainoissa kuin poistokirjoissakin, lentokenttien ja kioskien pyörivissä hyllyissä, kuin tv-sarjoissa, ja tietysti tyylitellyissä elokuvissakin. Erityisesti nyt pyörii jatkuvasti dekkareita television joka kanavalla ” tavallisen ” etsivän lisäksi polttopisteessä toimijoina ovat myös patologit, ja oikeuslääkärit, sekä tietysti juristit. Puhumattakaan tiimistä kuten C.S.I.Criminal Minds – FBI-tutkijat ja CSI: Crime Scene Investigation – yksinäisiä susia ( Sherlock Holmes, Sam Spade, Philip Marlowe, W.I Warshawski ) ei tarvita, vaan syyllinen saadaan kiinni usean eri alan ekspertin panoksella – heillä ei tuota vapaa-aikaa pahemmin ole kitata viskiä eikä kahvia – aina on oltava hälytysvalmiina. Kiinnostavia, intiimimpiä ovat nainen ja mies –parivaljakot sarjoissa TaistelupariKonnankoukkuja kahdelle, jaSalaiset Kansiot, ja he eroavat toisistaan täysin….

     

Näissä kaikissa etsivä on saletisti nero, paitsi poikkeuksena Sledgehammer, joka sloganinsa ( luota minuun – osaan kyllä tämän homman ) vastaisesti tyrii kaiken 1980-luvun parodisessa sarjassaan. Vaikka ainahan on poliiseille naurettu – kuten Peppi Pitkätossu teoksen tomppelit poliisit Kling ja Klang – puhumattakaan komisarioJacques Clouseausta, jonka tyriminen on jo hengenvaarallista, ja akrobatialtaan Hong Kong cineman luokkaa…

Tutustukaa vaikka Tornion kirjaston DekkariNetti sivuihin – terveisiä taas vaan Terttu Uusimaalle, jonka on sisukkaasti päivittänyt myös allekirjoittaneen nettisivuja Torniolaakson kirjailijoitten omilla sivuilla!

    

Mutta myös rikollisia antisankareitakin veijaritarinoissa tai kovaksi keitetyssä draamassa löytyy: Ritari MustapartaRobin HoodDon JuanMonsterBad Girls, Sin City jaLahjakas herra Ripley. Joissa kaikissa päähenkilö joutuu ottamaan lain omiin käsiinsä, ja ajautuu rikokseen. Vaikka opetetaan, ettei rikos kannata ja lopussa kiitos seisoo, niin….

Saksalainen rikossarja sopi vanhaan aikaan lauantain alkuillan ratoksi

katsoa papiljotit päässä, tai reikäpaita päällä saunan jälkeen. Oliko se katharsis vai kynnys ulkomaailmaan? Koska samalla valmistauduttiin tansseihin, tai muuhun kylille menoon.

     2000-luvulla rikokset ovat soluttautuneet herttaisina sarjoina jopa television arkiaamuna lähettäviin uusintoihin kuten Matlock. Dekkareita tulvii parhaaseen katseluaikaan, mutta myös yömyöhään. Ja kaikille on varmasti jotakin: luotettavaa britti- tai skandinaavista laatua, ja amerikkalaista tusinaa, ja luultavasti myös jotain siitä välistä.

Eräänä päivänä ykköseltä tuli Diagnoosi: Murha, Hercule Poirot ja Midsomerin murhatsamana viattomana perjantaipäivänä. Lauantaina tulivat PuutarhaetsivätMurhasta tuli tottaYlikomisario Morse ja Anna Pihl. Toisena lauantaina tuli Diagnoosi: Murha,Murhasta tuli tottaMonk, ja Yorkshiren etsivät. Muita sarjoja: kakkosen lauantaissa on ainakin: Liikennepoliisit, Tonavan jokipoliisit, lauantain JIMillä Deadwood, ja muillakin kanavilla ympäri viikon pyörii murhine mysteerit kuten Dolmen, Spiral, Tähtimerkkimurhat, Todistettavasti syyllinen, Erikoisjoukkue, Bones, C.S.I. Las Vegas, Miami ja New York, Yli synkän virran, Hädän hetkellä, Ilman johtolankaa, Criminal Minds – FBI-tutkijatKova laki: rikollinen mieli, ja Murha mielessä. MyösTeräsmieheni, Buffy vampyyrintappaja, ja Ihmemies MacGyver joutuvat toisinaan selvittämään rikoksia. Tietysti myös Jeeves hoitaa kaiken…. öö

                                                                     *

Ja filmnoirimpi oli yö kuvasarjaa

olen tehnyt noin parin viime vuoden ajan, viimeksi nyt heinäkuussa, ja olen lukenut samaan syssyyn James Ellroyn rikoskirjoja, juuri L.A. –trilogiaa, jossa munat on kyllä jääneet kattilalle kiehumaan pitkään, niin kovaksikeitettyä tekstuura on, muttei itsetarkoituksellisen kapea-alaisesti kuten esimerkiksi Chandlerilla.  Hollywoodin visvaiset kulissit romahtavat Ellroyn paljastuksessa, joskus jopa kirjaimellisesti – Hollywoodmaata tarkoittavasta Hollywoodland –kyltistä tiputetaan kirjaimet LAND pois. Juuri Ellroyn tänä vuonna filmatisoidussa, todella ahdistavassa romaanissa Musta Dahliapaneudutaan mm. kauhuromanttisesti kaksoisolentoteemaan, ajattelin pukiessani päähäni peruukin.. Meno ei ole tuolla törkytehtaalla muuttunut miksikään, kaikki on vain päällystetty parfyymillä ja sensuurilla koreaksi, sisällöttömäksi kiiltokuvaksi, jota on helppo myydä. L. A. - Langennut kaupunki ( L. A. Confidential ) teoksessa paneudutaan kaksoisolento –teemaan – tavalliset prostituoidut stailataan tarkoiksi kopioiksi glamouria hehkuvista filmitähdistä.

   

Kuten Edgar Allan Poen kauhunovelleissa, niin Musta Dahlia kirjassakin asetellaan korkealle palvotulle jalustalle kuollut, saavuttamaton nainen. Ja häilytään mielisairauden partaille – mihinkään ei voi luottaa. On korruptoituneita yläluokkalaisia ja vallan kahvassa kiikkujia, on naisia joilla on epärealistisia unelmia, on kaikkea mätää. Lukeminen sattuu ilkeästi mahanpohjaan, ja kun on tottunut 50 minuutissa yöaikaan katsomaan jonkin rikossarjan, jossa käsitellään hirvittävyyksiä, ja paha saa lopulta palkkansa, tai ainakin rikollinen todetaan syylliseksi, on kirjan lukeminen paljon pitkitetympi kidutus, ja häilyvä nautinto. Eikä siinä ole valmiita kuvia, joita lintuemo yökkää pienokaisilleen, vaan omaa mielikuvitusta täytyy käyttää.

                                                                               *

Mikä kovaksi keitetyssä kiehtoo?

Huvittavaa kyllä jopa Roope-setä sarjiksen ( 09/03) kannessa lukee:

                               Kovaksikeitetty DEKKARIspesiaali!

Ja tummasävyisessä kuvassa on typerä Mikki Hiiri ja upea Mustakaapu pahan, epäluotettavan miehen näköisenä kapeissa viiksissä tarkoissa pulisongeissaan ja taaksepäin kammatuissa mustissa hiuksissaan - mustia silmiä unohtamatta. MustakaapuaNemikin hehkuttaa Rutger Hauerin ohella….

Musta Dahlia kirjassa haahuillaan mädästä Los Angelesista vieläkin raadollisempaan Tijuanaan kuten Raymond Chandlerin Pitkät jäähyväiset dekkarissakin. Pitkät jäähyväiset teokseen kuuluu kiinnostava hahmo Sininen poika, joka enteili Frank Millerin Sin  City teoksen friikigalleriaa..  Chandlerin kirjassa hoidon tarpeessa oleva juoppo kirjailijamies kirjoittaa pätkän hurjaa tajunnanvirtaa / houretta kuin William Burroughs, mutta sisällöttömästi.  Burroughsin Hämy ( Sammakko, 2004 ) romaanin esipuhetta lukiessa ollaan kirjailijan itsensä tuon valottaman ytimen äärellä - täysin alastomana ja paljaana; metkasti myyvässä takakannessa kollega Ginsbergin todella kuvaavien ylisanojen mukaan ollaan tuon näkymättömän miehen  nerouden alkulähteillä: ” kirjailijan sydän paljastettuna”. Lukija järkyttyy, ei gay -fantasioista eikä väkivaltaisesta Meksikosta, vaan esipuheessa kirjailijan tekemästä paljastuksesta: Joanin väkivaltainen kuolema muokkasi Burroughsista kirjailijan, ja kuinka paljon se on vaikuttanut herran teksteihin. Mutta ei Burroughs yksin ole: Mary ShelleyRoman Polanski, James EllroyTori Amos

     Meitä tragedian keskushenkilöitä on moneksi.

                                                                     *

Tarantinon Kill Bill Vol. 2 alkaa mustavalkoisena film noir rikostarinana, lipuu spaghettiwesternin hienon genreeseen kuuluvan musiikin kera, ja tietystihän hienollaDavid Carradine , jolla on t--vaunulla ajettu naaman yli muutaman kerran sopivan lännen filmin karut kasvot, ja hän ei kuitenkaan soita tässä kostotarinassa huuliharppua *, vaan valtavaa huilua, ja symbolisesti hän jää kyllä toista viulua soittelemaan. Tarantinon pätkä siirtyy väriin, ja samurai- ja kung fu –elokuviin, ja yleensäkin Hong Kong cinemaan, ja yakuza-väkivaltapätkiin (  yakuza = japanilainen mafia ) - kaikki arvostetut lajityypit ovat esillä, samoin nämä ei niin arvostetut eksploitaatiopätkät.  Kaiken keskuksena on Uma Thurmanin esittämä Morsian eli Beatrix Kiddo alias Musta Mamba…  Trailerin vahvat mustakeltaiset alkutekstit ( ja Kill Bill Vol. 1 elokuvassa oleva Thurmanin keltamusta nahkainen sotisopa ) vihjaavat kauniisti giallon tuntemuksesta, tuosta italialaisesta kiinnostavasta lajityypistä giallo ( = keltainen ), josta on Dario Argento on kuuluisa, hänhän kirjoitti muuten myös klassisen länkkärinHuuliharppukostaja  *  ( C'era una volta il West, 1968 ) Bernardo Bertoluccin kanssaSergio Leonen ohjatessa …  Vaikka Tarantino kallistuu enemmänkin Brian de Palman puolelle versioidessaan naisesta pelottavana uhkana sairaanhoitajan varusteissa…. Giallosta eli keltaisen varottavasta väristä vielä:

Miksi roiston pitää näyttää selkeästi roistolta, ja toisenlaiselta nykyään äänielokuvissakin??

      Varsin erikoisen näköinen, siis kuvauksellinen arkkipahis Reggie Nalder näytteli sekäDario Argenton vuoden 1970 giallossa The Bird with the Crystal Plumage niin ikään keltaiseen takkiin pukeutuneena salamurhaajana, kuin myös Alfred Hitchcockin jännärissä Mies joka ties liikaa The Man Who Knew Too Much ,1956 ) hän oli pahoilla teillä suuremmassa roolissa.... Hän on ollut mm. teoksissa Fellinin Casanova, ja sopeva vampyyrifilmeissä, kuten Tobe Hooperin teoksessa Salem's Lot (1979) ja Dracula Sucks(1979), jossa hän oli peräti Van Helsing, mutta myös SS-mies ja saksalainen poliisi.

       Kostavasta morsiamesta ei voi myöskään puhua mainitsematta Morsian pukeutuu mustaan –tarinaa.

       Toimiva vahva nainen oli eilen myös polttopisteessä Robert Rodriquezin hienossa spektaakkelissa Grindhouse: Planet Terror ( 2007 ), jossa Rose McGowan on vihdoin pääroolissa. Rose McGowanin omalaatuisen dekadenttia talenttia on saanut ihailla ainakin elokuvissa Doom Generation ja Jawbreaker – makea kuolema,  jossa pikaisesti vilahti myös Marilyn MansonMcGowanin silloinen mielitietty. KuumimmillaanMcGowan on myös toisessa Grindhouse –teoksen pääosassa Grindhouse: Death Proof ( 2007 ), tai noh, miltei pääosassa, mutta blondimpana ja hipimpänä. MainstreamissaMcGowan on ollut ainakin Musta Dahlia ja Siskoni on noita. Nerokas Planet Terrormeinasi välillä muuttua kokonaan tv-sarjaksi, onhan siinä tuttuja, kiinnostavia naamoja sarjoista Mullan alla ja Lost. Tarantinon itsensä ylinäyttelemä ällösoturi sanooMcGowania Ava Gardnerin näköiseksi – mikä on hupaisaa zombie -elokuvassa. Onneksi palaamme takaisin elokuvan muotoon, vaikka välillä filmin leikkaus ei oleRodriquezin huipputasoa – vai onko sekin tarkoituksellinen tyyliseikka? Ja kunnianosoitus vanhan ajan törkyfilmien monen tasoiselle suttuisuudelle…. Hirveän hauskaa on elokuvassa machokulttuurin ironisointi – lyhyt, viehättävä sankarimiesFreddy Rodríguez, jonka pitäisi pelastaa maailma, ajaakin pikku pikien mopoilla… Ja ajaa todella hyvin.

  

                                                            *

       Välihuomiona: luen paraikaa Dee Dee Ramonen kirjaa Chelsea horror hotel, joka ei välttämättä toimi metkana matkamainoksena… Dee Dee asuu huoneessa 116, jonka hän väittää remontoidun huoneesta 100, joka oli tuo pahamainen luukku, jossa Sid ja Nancy asuivat. Vainoharhainen, bakteerikammoinen, harhainen ja jotensakin modernin surullinen teos vie aivan toisenlaisiin suurkaupungin tunnelmiin.

Näin ollen Rourke on tietenkin täydellinen kokki ja huomaavainen rakastaja, joka johdattaa Basingerin salaiseen puutarhaan kovin ohdakkeista ja pistävää tietä pitkin… Kun tässä 1980-luvun elokuvassa 9 ½ viikkoa mies johdatti, ja opetti naista sadomasokismiin, niin 1990-luvulla pariskunnasta kumpikin tasa-arvoisesti juoksi nauraen sm-kauppaan, ja sieltä varsin vikkelästi kotiin härveleitä, ja rekvisiittaa kokeilemaan - kuten teoksessa Katkera kuu. Eroa lisää se, että Rourke osti raippansa lemmikkikaupasta tai tavaratalon hevososastolta jäyhän myyjän tyynesti katsoessa mitenRourken ruoska vinkui ilmassa. Paljon on muuttunut, eikä kyse ole pelkästään Eurooppa-Amerikka –jaosta. Vuoden 1999 tärkeässä filmissä 8MM nimittäin Joaquin Phoenixtässä Max Californian roolissaan pornomyyjänä poikkeaa harvinaisella tavalla alastaan omaamalla aivot: hän lukee salaa Truman CapoteKylmäverisesti : totuudenmukainen kuvaus eräästä joukkomurhasta ja sen seurauksista In Cold Blood, 1966 ) romaania jonkun tyhjänpäiväisten pornokansien takana; Capotesta on tehty jatkuvasti filmejä, ensinMark Christopherin diskofilmissä 54 ( 1998 ) kaikkien seuraaman suuren persoonan ja kunnolla tanssilattialla juhlivan, ja kerubeja poimivan Capoten roolissa vilahti Louis Negin, ja sitten ihan filmien päähenkilöksi tämä eksentrinen boheemi nostettiin mm. filmeissä Capote ( 2005 ), jossa pääosassa komeili Philip Seymour Hoffman ( filmeissäNaisen tuoksuLahjakas herra RipleyPunainen lohikäärme, Mission: Impossible IIIhän on ollut raivostuttava pottapää ). Hm. Toinen Capotesta tehty elokuva oli Douglas McGrathin ohjaama Infamous ( 2006 ), jossa näytteli Toby Jones ( OrlandoJean d´ArcElizabeth I ), ja alekorissa on olut ainakin DVD:nä inhottavan realistinen tv-elokuvaIn Cold Blood ( 1996 ), jossa näyttelivät Anthony Edwards (  ZodiacPet Sematary II ),  Eric Roberts  (   Cecil B. DeMentedSpun , L.A. Confidential - tv-versio vuodelta 2003 ) ja ihana Sam Neill (  Omen - The Final ConflictPiano,  Merlin, ja tulevassa saamme nähdä häntä messevässä pukusarjassa The Tudors, jossa on pääosassa Jonathan Rhys Meyers, joten saamme olla varmoja pukudraaman vähäpukeisuudesta…   Mehän kaikki muistamme, missä kohtauksessa Jonathan Rhys Meyers sanoi kuvaajalle: No hands… ).

        Vasta tv:ssä pyrähti Aamiainen Tiffanyllä, ja mietin pitkään, onko Carrie lopettanut tupakoinnin…. Woody Allenin filmissä Annie Hall ( 1977 ) Truman Capote näytteli muuten Truman Capote –kopiota…            Wikipedia kertoo Capoten kuuluneen groteskiin, ironiseen Southern Gothic –liikkeeseen, mikä on varsin maittavaa, hengenheimolaisinaan mm. Tennessee Williams Viettelyksen vaunuKissa kuumalla katolla ), ja William Faulkner, ( Kirjava satama, Syvä uni ), ja päästäänhän vihdoinkin takaisin aiheeseen e eli teokseen nimeltä Angel Heart ( Noiduttu sydän ), joka myös mainitaan tuolla verkkosivulla ensimmäisten joukossa…

Pysyäkseni Rourkessa niin selkeämpi film noir elokuva on Alan Parkerin ohjaamaNoiduttu sydän ( Angel Heart, 1987 ). Siinä herra on niin vimpan päälle rähjäinen yksityisetsivä Harry Angel rypistyneessä palsassaan ja sopimattoman pitkässä sängessään. Hänellä on tietystikin yhtä kulahtanut toimiston rämä, mutta puhdas sihteeri. Ruosteinen saksofoni soi. Katukuvassa harppiva Rourke on kuin otos James Dean –filmistä, tai mustavalkoisista 40-50-lukujen postikorteista, rähjäistä, mutta tyyliteltyä. Talojen aulat ja portaikot ovat huonosti valaistuja, ja seiniä pestään – täytyyhän veriroiskeet saada pois..

      Alussa kaupungin synkkien kujien lohduttomuus ennakoi film noiria Sin City ( jossaRourke myös esiintyy ) , ja mahdollisesti musta kissa vie katsojan aatteet pahaenteisesti yliluonnollisuuteen, taikauskoon ja demonologiaan päin. New Orleansin aistillisuus ja mahdollinen voodoo antavat oman pikantin maun…. Kun Johnny Deppin näyttelemä rikoskomisario Abberline filmissä Viiltäjä From Hell, 2001 samannimiseen Alan MooreEddie Campbellin sarjakuvakirjaan perustuen ) jahtasi lohikäärmettä eli oli oopiumin orja, jotta näkisi tulevaan, niin mitä Rourke filmissä Noiduttu sydän hakee? Mitä hän jahtaa, jallittaa? Kun film noirissa yleensä kohtalokas nainen pelmahtaa viskinhajuisen yksityisetsivän asiakkaaksi, valehdellen ummet ja lammet, niin lähinnä tätä roolia vetää Robert De Niro – hänen hahmonsa Louis Cyphre on jotenkin tutun kuuloinen…. Hän on sopivan vaarallinen ja arvaamaton dekadentti tyyliguru kävelykeppeineen ja pitkine kynsineen. Ihastuttava tarina!

1950-1950 –lukujen kulta-ajan film noir syntyi sotien arpeuttamasta epätoivosta – teoksessa Sin City ajellaan uskomattoman hienoilla amerikan raudoilla, erityisen kauniit ovat juuri vuosimallit 1941-1957, mitä lie chevyjä, thunderbirdejä ja plymoutheja olivatkaan. Mutta erityisen hieno on 1970 Dodge Challenger, jonka konepellillä Zoë Bellsinnittelee hävyttömän riemastuttavassa Grindhouse -elokuvassa Death Proof, ja pitää silmittömästi hauskaa....

                                                           *

 

Charlien Enkelit, Viisikko, Neiti Etsivä, Sherlock Holmes, rikosylikomisario Jane Tennison, Susikoira Roi, FBI:n agentti Dale Cooper, Nikita, Ritari Ässä, Neiti Marple, rikostutkija Ingrid Dahl, Komisario Palmu, Maria Kallio, ja tietysti perkuleen Hercule Poirot, Sam Spade, Matula, Chimanski, Vanha Kettu, Kuolinsyyntutkija Kate Ferrari, komisario Keijo Nortia, Philip Marlowe, Komisario Winter, Ylikomisario Tom Barnaby, etsivä Joe FridayPuutarhaetsivätKomisario Frost, Jessica Fletchermurhaetsivä Lilly RushV. I. Warshawski, Rose ja Maloney - he kaikki ratkovat rikoksia populäärikulttuurissa eri kerroksissa, ja eri muodoissaan - puhumattakaan spektaakkelista Laulava salapoliisi, ja mitä niitä muita, virtaviivaisempia, ironisia tai hölmöyksiä onkaan: Murphyn lailla, Rikostarkastaja Rebus, Ylämaan kettu,Hetty ratkaiseeMiami Vice, Starsky ja Hutch, Teko ja tuomio, Kylmäverisesti sinun, Kuumaa piiri, Shield, Hiljainen todistaja, Kutsukaa McCall ….

Ja onhan heitä lisää kirjahyllyssäni: salapoliisi Christer Wijk, rikostoimittaja Annika Bengtzon, lordi Peter Wimsey, rikostarkastaja Adam Dalgliesh, yksityisetsivä Bella Block, komissaario Maigret, etsivä Mick Cardby, sheriffi Matt Gabriel, Scotland Yardin ylitarkastaja aaveiden etsijä John Sinclair, TV-kirjailija show-alan amatöörietsiväLarry Baker, ja etsivä Toby Peters, jonka pitäisi selvittää, miksi Bela Lugosin henkeä uhataan…

      

Rikoskirjallisuuteen törmää niin kirjaston pikalainoissa kuin poistokirjoissakin, lentokenttien ja kioskien pyörivissä hyllyissä, kuin tv-sarjoissa, ja tietysti tyylitellyissä elokuvissakin. Erityisesti nyt pyörii jatkuvasti dekkareita television joka kanavalla ” tavallisen ” etsivän lisäksi polttopisteessä toimijoina ovat myös patologit, ja oikeuslääkärit, sekä tietysti juristit. Puhumattakaan tiimistä kuten C.S.I.Criminal Minds – FBI-tutkijat ja CSI: Crime Scene Investigation – yksinäisiä susia ( Sherlock Holmes, Sam Spade, Philip Marlowe, W.I Warshawski ) ei tarvita, vaan syyllinen saadaan kiinni usean eri alan ekspertin panoksella – heillä ei tuota vapaa-aikaa pahemmin ole kitata viskiä eikä kahvia – aina on oltava hälytysvalmiina. Kiinnostavia, intiimimpiä ovat nainen ja mies –parivaljakot sarjoissa TaistelupariKonnankoukkuja kahdelle, jaSalaiset Kansiot, ja he eroavat toisistaan täysin….

     

Näissä kaikissa etsivä on saletisti nero, paitsi poikkeuksena Sledgehammer, joka sloganinsa ( luota minuun – osaan kyllä tämän homman ) vastaisesti tyrii kaiken 1980-luvun parodisessa sarjassaan. Vaikka ainahan on poliiseille naurettu – kuten Peppi Pitkätossu teoksen tomppelit poliisit Kling ja Klang – puhumattakaan komisarioJacques Clouseausta, jonka tyriminen on jo hengenvaarallista, ja akrobatialtaan Hong Kong cineman luokkaa…

Tutustukaa vaikka Tornion kirjaston DekkariNetti sivuihin – terveisiä taas vaan Terttu Uusimaalle, jonka on sisukkaasti päivittänyt myös allekirjoittaneen nettisivuja Torniolaakson kirjailijoitten omilla sivuilla!

                                                                *

Miksi salakytät aina rakastuvat replikantteihin?     

Pidän film noir tunnelmasta, jossa yksityisetsivä retkahtaa väärään naiseen kuten replikanttiin teoksessa Blade Runner, ja teoksessa Basic Instinct taas biseksuaaliin kirjailija-murhaajaan.. Kovaksi keitetyn rikostarinan lohkaisut ( Kirjava satama,Auringonlaskun katu )  ovat kunnollista suohon laulamista ja miltei yhtä nerokkaita kuin screwball-komediassa. Film noirin kaupunki on itsessään hirviö kuten teoksissa Sin Cityja Musta Dahlia. Genreen kuuluu, että sankari, oi tuo yksityisetsivä, ainoa lahjomaton mädäntyneessä maailmassa, jossa vain gangstereilla on valtaa, saa jatkuvasti turpaansa, kolhuja ja naarmuja kuten Geena Davis juuri kotopoikamme Renny Harlinin teoksessaLong Kiss Goodnight, joka jo alan teoksia lainaavan nimenkin perusteella on kovaksikeitetyn makuista… Mutta aina hän nousee, jatkaa, kostaa – koska muistinmenetys on kiinnostava ja käsitelty aihe nimenomaan vakoojajännäreissä….

     Minulle sekä Mickey Rourke ja Humphrey Bogart ovat niitä genren dekkarin arkkityyppejä pystyyn nostettuine kauluksineen. Viime aikoina Bruce Willis on luultavimmin perinyt Bogartin manttelin – vai olisiko ironisempaa sanoa popliinitakin – esittäessään toistuvasti lahjomatonta, luotettavaa ja rouheaa perusmiestä, joka panee monella tasolla valtaa pitävät konnat kuriin esim. filmeissä Die Hard 4.0 ja Panttivanki.

                      Peter Hainingin toimittamat Jännityksen mestarit –sarjan rikoskollektiotKovaksi keitetyt ja Kovaksi keitetyt 2 esittelevät pulpin parhaita tekstejä, joissa rikos on taiteen laji. Mukana on tuttuja kovaksi keitettyjen tarinoiden yksoikoisia pelkästään miespuolisia suoltajia pyssy vasten pyssyä pum pum, tai painitaanpas vähän -  hm, siis kovin homoeroottiseen tyyliin kuten  Cornell WoolrichPeter CheneyElmore Leonard, Dashiell Hammett, Jim Thompson, Stephen King, Samuel Fuller, Ed McBain, Raymond Chandler, ja Mickey Spillane.

               Mikä tässä vanhan aikaisessa kovaksi keitetyssä lajityypissä on pakollisen ”maskuliinista”, verrattuna ns. ”murhamammoihin” kuten Agatha ChristieDorothy L. Sayers ja P. D. James?? Ainakin näissä miesten kirjoittamissa fantasioissa, sillä fantasioiksihan näitä täytyy sanoa, koska päähenkilönä toimiva yksityisetsivä selviää kaikista kolhuista yliluonnollisen vaistonsa avulla kaiken kokeneena eikä mihinkään hurahtamatta. Kirjan toimittanut Haining jopa vertaa tätä genren arkkityyppiäsupermieheksi edellä olevia kykyjä alleviivaten. Näissä miesten kirjoittamissa fantasioissa ja karikatyyreissä on kahdenlaisia typyköitä, niitä joihin voi luottaa, ja niitä toisia - naiset ovat luonnottoman kauniita. Haining tiivistää kovaksi keitettyjen kyttien syntyneen ” illuusionsa kadottaneessa I maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Silloin normaalikansalaiset alkoivat kokea turhautuneisuutta menetelmistä, joilla järjestäytynyt rikollisuus julkisuuden valokiilaan nostettujen gangstereiden ja palkkatappajien muodossa otti hallintaansa suurkaupungit, näiden virkamiehet ja hallinnon, täyttivät katuvieret salakapakoilla, peliluolilla ja kaikenkarvaisia alamaailman eläjiä pursuavilla paheen pesillä.  ”

       Onneksi Kovaksi keitetyt ja Kovaksi keitetyt 2 kirjoissa on mukana uusia tai ”uusia ja uusia”, mutta minulle ennen tuntemattomia kiinnostavia löytöjä – rakastanhan klonia ullakoita ja löytää jotain haurasta, ja hylättyä, ja puhaltaa pölyt, varovasti, ja lukea - kirjoittajia kuten Robert Leslie Bellem, jonka hyytävä Kuolleen miehen pää julkaistiin lehdessä ensi kertaa 1934. Novelli tuntuu inhottavalta – vaikka esittelyssä ei mainitakaan, on se kumman tuttu tarina yhdestä Hollywoodin sadistisesta näyttelijästä – jopa miehen lempinimi Skinny on väännetty humoristisesti päin vastaiseksi kuin oikeassa Hollywoodissa vastenmielisen murhaaja-näyttelijällä oli – tätä ällöttävää tapaustahan puitiin viimeksi Yle Teeman Seksin ja sensuurin valkokangas sarjassa. Bellem tunsi omat taskunsa kuin Los Angelesin – paremmin kuin James Ellroy ja Raymond Chandler… Tai kirjassa ei tässä kohtaa James Ellroyta mainita, vain Chandler. Se ei ole Salomen eikä Judithin tarina, mutta silti toimiva. Toinen kiinnostava ”uusi” tuttavuus oli Carroll John Daly, jonka hypnotisoiva novelli Egyptin hurma julkaistiin lajityypin lehdessä 1928. Mikä näissä kahdessa erikoisessa tekstissä kiehtoo on tuo pakottomuus, vapaus. Vaikka kannessa mainostetaan ”pulpin parhaat” ovat tekstit lähempänä etabloitunutta kaunokirjallisuutta ( ainakin nyt – kirja julkaistiin 1996 nimellä Pulp Friction, aivan, mukana on myös legendaarisen elokuvan Pulp Fiction tekijän Quentin TarantinoKello novelli laajennettuna muunnelmana samaisesta filmistä, ja pokkariversiot on suomennettu ainakin 2000ja 2001 ) kuin varsinaista törhöistä pulppia ja kirkuvaa huttua – vaikka osa legendaarisista novelleista on julkaistu aikoinaan 1920-1940-luvuilla nimenomaan genren lehdissä, ja saanet seuraavan päivänvalon vasta tässä paketissa. Hyvä niin.

      James Hedley Chasen kiehtova rikosromaani Avain kadotukseen ilmestyi noin vuodelta 1947 nimellä No business of Mine, kerrotaan lehtimies Steve Harmasin kovaksikeitetystä näkökulmasta sijoittuneena Lontooseen joka kuvataan oudon amerikkalaiseksi. Kiinnostavinta teoksessa on se, mitä valintoja päähenkilö tekee, ja mihin luottaa. Kovaksi keitetyt 2 kokoelmassa esitellään James Hedley Chase - mukana hän on novellilla Ota tästäkin selvääChasen muusta tuotannosta voi mainita, kuinka itseGeorge Orwell voi pahoin lukiessa erästäkin pahamaineista rikosromaania… Eros ja Thanatos ilkikurisesti, ja makaaberisti kilpailevat, ja kisailevat Chasen rivien välissä, ja harvoin lukee näin leijuvan letkeää, ja sujuvaa eksploitaatiota. Ja on mukava huomata kirjailijan tietävän, mikä tosiaan pyörittää maailmaa. Hänen tekstissä seksi ja väkivalta eivät ole myynnin takia, vaan pulppuavat aidommin ihmisen lihallisesta sielusta. Tyrmäävien naisten, kiiltävien ja kiitävien autojen, ja oikullisten teitten kurvit kuvataan kutsuvina ja vaarallisina…

        Rita Polsterin esittämä femme fatale Stella tuossa Kivikasvojengangsterimusikaalissa Maitonaama on tuhma, ja ironinen viettelevä kapakkalaulajatar – jonka pitäisi olla tuskastuneena työtön – eletäänhän kieltolakia… Hän on gangsterin tytär, ja toisen gangsterin heila, mutta hän tykästyy kun kaupunkiin astuu uusi, viaton, turmeltumaton ja lahjomaton mies Maitonaama, joka ei ole viskiä haistanutkaan, ja on tullut urbaaniin 1930-luvun sykkeeseen vain kovasti töitä tekemään vain saadakseen rahat köyhän äitinsä silmäleikkaukseen – tälle luvanneena, ettei turmelukseen eikä syntiin vie tiensä… Veikeässä musikaalissa autot ovat komeita, kuten chicagolaisilla gangstereilla pitää ollakin…

 

                                                                        *

 

Uusin, eilinen rikossarja Dexter alkaa pimeän ja väriloiston yhdistelmänä, väreilevänä mobiilina, ja siirtyy film noiriin. Kauniin haikea mambo svengaa taustalla, ja kertojan ääni on mieluisaa, yhtyen jopa Amerikan Psyko teokseen, koska tälläkään päähenkilö-psykopaatilla ei ole tunteita. Uima-altaalla ollaan groteskisti peräti kuin Auringonlaskun katu teoksessa – btw minä olen muuten lukenut viime aikana aika lailla auervaaroista dekkareista Dynamiittia ja ompelutarvikkeita aina Suudelma ennen kuolemaaklassikkoon asti. Näissä kuvataan kaunis ja viettelevä toyboy, don juan, casanova, kultapoika, joka iskee kyntensä sumeilematta vanhempiin, rikkaisiin naisiin… Ai, asiaan liittyen, niin The Producers eli Kevät koittaa Hitlerille sai ensi-iltansa! Olisipa varaa nähdä se, Lontoon produktio ja Brooksin leffa tietenkin ovat aivan täydellisen vallattomia. Nämä auervaarat ovat sosiopaatteja, jotka lypsävät rahaa ja mammonaa.Dexter on jotain aivan muuta. Hän loihtii aistikkaasti punaisista veriroiskeista valkoisilla seinillä kun olisi Sillä silmällä ohjelmassa juontajana. Kovaksi keitetyn perinteeseenhän kuuluu käänne, jossa päähenkilöstä tulee kostaja. Varsin kiinnostavaa tämä on naisen ollessa kostaja – eihän helvetin raivolla ole mitään sijaa naisen raivostuessa… vai miten se kliseeksi kääntynyt vääntö menikään, kuten teoksissa Morsian pukeutuu mustaan, Kill Bill, Thelma & Louise, ja Pane mua, äkkisiltään. Naisen toimiessa koston jumalattarena alkaa tapahtua, sinne ei lain kova koura pääse. Myös James Hedley Chasen ja James Ellroyn teksteissä pitää ottaa lusikka kauniisti käteen, ja samalla oikeus omaan. Koska tavallinen poliisi / oikeuslaitos on liian korruptoitunut / ylityöllistetty / alipalkattu, on kaikki resurssit vähissä. Tällöin on Dexterin toimittava hyvänä ja pahana, hyvä siksi, että hän hakee oikeutusta, paha siksi, että hän on sarjamurhaaja. Olemme oppineet lukuisissa poliisi- ja lakisarjoissa, miten pienellä virheellä esimerkiksi liian hätäisessä kotiratsiassa ei ole orjallisesti noudatettu joka pilkun pykälää, niin selkeä rikollinen kävelee vapaalle jalalle, koska poliisi on tehnyt pienen virheen. Kovasti ennakkomainostettu ja estetisoituDexter on omasta mielestään hyvin siisti hirviö. Mikäs siinä. Minulla on pillit puhtaina pussissa.

                                                 Kiss Kiss, Bang Bang ;)

 

 

 

 

 

Sivulatauksia: 3820


©2017 jeminastaalo - suntuubi.com