Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Jemina Staalo - Multimediataiteilija: Mikä tässä mailmassa on multia ja mikä mediaa.. 

Tärkeintä minulle on sisältö, intohimo, visio ja omassa kannassaan pysyminen.    

 

  Tunnen olevani ironisesti multimeedio, välittäjä. Media sana risteytyy myös Medean tarinan kanssa....

Multimediataiteilijana olen tehnyt realistis-maagisia omakuvasarjoja toimien itse kuvaajana ja mallina.

 

Ensimmäisen kirjani Tuhannet kasvot Eroksen julkaisin cd romppuna vuonna 1998 - enkä suinkaan kirjana - oppilastyönä multimedian käsikirjoittamisen ja koostamisen koulutuksessa. Runoni ja novellini muuttuivat leipätekstin lisäksi kuunnelmiksi ja kuviksi, ja koko produktioon tein kaiken työn, toimin ainoana äänenä myös kahdessa kuunnelmassa. Suunnittelin ja kokosin koko produktion toimien näytelmän alkuperäisten tekstien kirjoittajana ja muokkaajana, kuunnelman dramaturgina, kuvamateriaalin ad:na, valokuvaajana, kuvankäsittelijänä, äänisuunnittelijana, nauhoittajana ja editoijana. Taitelija on työnarkomaani, koska harrastukset ja työt kulkevat käsi kädessä ja veitsi vedessä. Työvälineet (digikamera, kynä, muistivihko, muistikortti, pokettikamera, patterit, led-valo) mahtuvat nykyään käsilaukkuun. Kuvaan usealla eri kameralla ja tekniikalla, ja sekoitan vanhan ajan valokuvausta, sekä koneellista ja kokeellista kuvanmuokkausta.

 

   

Multimedia on nykyajan renessanssia ja alkemiaa - joillekin.

                                               

Vuonna 1978 voitin piirustuskilpailun työlläni Vihannesmummo. Tuo 1. palkinnon voittanut teos ei ollut poliittinen työ, joka symboloisi vanhusten huollon räikeää välinpitämättömyyttä. Ei, enkä kommentoi sillä vanhustenhoidon heikkenemistä. Huomaan: Giuseppe Arcimboldo kopioi työtäni 1570-luvulla. Kesti lähes 23 vuotta ennen kuin pidin seuraavan näyttelyn. Muissa näyttelyissä olen ollut harvakseen, mm kehitysvammaisten koulun betoniseinillä ja pohjoisen puutarhan kasvihuoneessa.

 

Digikuvista pidän niiden nopeuden vuoksi, pääsen heti työstämään ideoita...

    

Samalla digitekniikka on erinomainen, halpa ja ennen kaikkea solidaarinen keino tallentaa taidetta ja historiaa – niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa, ja jakaa muistoja edullisesti. Skannaan myös vanhoja paperikuviani / diojani / muuta taidettani, ja muokkaan niitä mieluusti. Taiteutan näitä alkuperäisiä töitäni (valokuvia, tussitöitä, maalauksia, kaitafilmejä, digivideoita) multimediaksi. Akryyli- ja öljyvärien loputtua olen käyttänyt kynsilakkaa, sormuksia, ja steariinia.

 

 

Multimediataiteilijana olen tehnyt realistis-maagisia omakuvasarjoja toimien itse kuvaajana ja mallina.

Olen kuvannut paljon mm. festivaaleja, porsliininmaalauskursseja, keskitysleirien jäänteitä, lehmiä timoteipellolla, henkilökuvia esimerkiksi Dario Fosta, peltivaurioita, hyönteisten hierarkiaa, kulttuurimatkojen raunioita tai taideaarteita, nälkäisiä susia, hyperaktiivista Mike Monroeta, ja kymmenen vuoden ajan veden liikettä. Kamera kulkee menossa ja hidastuksissa mukana. Olen multimedianero, vaikka inhosin tietokoneita, koska niillä ei aiemmin voinut tehdä mitään järkevää tai edes hauskaa. Lukiovuosinani 80-luvulla en opiskellut atk:ta - edellä mainituista syistä. Kirjoitin lyhytproosaa lähinnä matkakirjoituskoneilla. Tein pitkään ruumiillista ja kasvattavaa töitä mm. kehitysvammaisten kanssa ja pikku hiljaa multimedia-ala alkoi hapuillen syntyä ja sitten kehittyä. Huomasin kuvanmuokkauksen mielekkyyden ja aloin opiskella alaa, ja sitten myöhemmin opettaa muita, lähinnä taidepajojen nuoria: multimediassa pitää olla sisältöä. Teen pääasiassa havaintoja kiinnostavasta kohteesta sinänsä ikuistaen rehellisesti tai [war]holisesti tilanteen, tai sitten saan idean toimien itse mallina, lavastajana ja / tai kuvaajana, koska minulla ei ole tyystin tulottomana varaa malleihin, työhuoneisiin, materiaaleihin tai avustajiin, tällöin taide on aitoa, se tulee vimmalla, niillä resursseilla mitä sillä hetkellä on, siinä ei mietitä eikä kursailla turhia, vaan asia tehdään valmiiksi. Joskus maalasin työn vain kirkkaanpunaisella huulipunalla (koko puikko meni), ja mintunvihreällä kynttilän steariinilla roiskien.

 

Miksi valokuvaan?

Kamera on minulle kapseli muistikapasiteettia, se on sekä dokumenttia että taidetta, huvia ja arkea. Rakastan kameran tapaa valehdella, vääristää ja muuttaa ikuiseksi, kauniiksi. Ennen kaikkea jakaa muille, myös tuleville sukupolville. Kertoa, että minäkin olen joskus ollut jossain osana tätä suurta mullistusta. Tai sen puutetta. Valokuvaus on sekä intiimiä, privaattia kuin yleisön palvelua, muistin virkistämistä, maailman värittämistä. Nautin eri elementtien yhdistämisestä. Olen välittäjä, meedio, shamaani siinäkin mielessä.

 

Valmistuuko valokuvaajia vain koulusta?? Peräkanaa liukuhihnalta??  Onko kaikki pelkkää kylmää teollisuutta?

Olen toiminut itseoppineena / perineenä valokuvaajana 3.polvessa yli 25 vuoden ajan.

 

Vielä pitempään olen kirjoittanut.    

 

Onko kuvissa enää sanomaa, kovikset??

Voiko maailmaa parantaa, valintoja tehden? Muistan. Kävelemme opiskelijoina pikkukaupungin illassa rauhanmarssissa kynttilät tuikkien, vahvasti tuntien. Alipalkattuina ja ylityöllistettyinä työläisnaisina emme jaksa marssia tultuamme kotiin lastensuojelusta.

 Muistoja. Osallistun taidenäyttelyyn kehitysvammaisten kanssa. Katson sutta silmiin. Otan varovasti kameran esiin. Susi juoksee harmaana pois polttopisteestä. Sid Vicious kuolee, ja päätän, että minusta tulee kirjailija. Kirjani julkaistaan. Saan ensimmäisen kameran. Poketin salamavalokuutio polttaa pläiskän otsaani. Olen polttomerkitty. Ugh.

 

     Alan herkeämättä tallentaa tätä sirkusta. Kuluu 16 vuotta - löydän kuvankäsittelyn, nerouden. Inhoamastani tietokoneesta tulee cronenbergmäinen kyberbiologinen käden jatke.

 

                                                        

                                                                       

 

 Metamorphosis Polycolor -näyttely:

 

Metamorphosis Polycolor -näyttely sisältää digitaalisen grafiikan teoksia noin vuosilta 1996-2006. Teokset olen kuvannut järjestelmä-, poketti-, ja digikameroilla. Enimmäkseen olen käyttänyt Photoshopia, mutta mikä tahansa muukin kuvankäsittelyohjelma on haasteellinen - haluan luoda vaikuttavan kontrastin, sekä lisätä värikylläisyyttä. Siksi näyttelyn nimikin kertoo feminiinisestä muodonmuutoksesta hiusten värjäämisen avulla. Olemmeko kadonneet kauas alkuperäisistä myyteistä ja toistamme arvotyhjiössä vain mainostoimiston sloganeita?

     Näissä omakuvissani, selfportraitti -töissä, olen kuvannut itseäni eri persoonissa, hiusväreissä tai peruukeissa - onhan persoona sana tarkoittanut alun alkujaan juuri naamiota. Ja jos peruukit tympivät, koeta poronsarvia. Pidän sanasta portraitti - siinä yhdistyy sekä kylän raitti että esimerkiksi Amsterdamin satama, (port of Amsterdam), mielleyhtymineen, pidän moni kerroksellisista asioista, lankavyyhdeistä, verkkojen muodostumisesta, solmuista, elämänlangoista, ja englantihan on sekä populäärikulttuurin että postmodernin kieli, joka on sekä selkeä, korni että katu-uskottava...

 

                                                        

          Pin Ups from Hysteria Street

Pin Ups from Hysteria Street –näyttelyn teokset ovat työstettyjä 2004/2006, juuri digikameran valokuvista, ja värjätty taiteeksi. Sarja on omistettu Betty Pagelle ja Pin Ups orkesterille, jonka singlen nimilitaniasta jäi mieleen vain sana kotirouva ja avokado, sekä tietysti myöhemmin Desperate Houseviwes sarja, kun nuo Epätoivoiset kotirouvat eikä suinkaan kuten sarjan typerä suomennos. Epätoivoiset kotirouvat asuvat muistaakseni Lysteria tai Wisteria streetillä, joka tuo mieleen hysterian, listeria-bakteerin yms, ja koko sarjan on kuin Saksikäsi-Edward elokuva mutta ilman Saksikäsi-Edwardia, jäljelle jää vain kliini pastellilähiö persoonallisuuden murskaavine poroporvarillisine koneistoineen vaipparallilla kerrottuna.

 

      Voi poiketa myös kulutushysteriaan, ja kuinka vanha, kokkelia nuuskaava papparainen freud erehtyi toistuvasti määrityksineen. Teosten yhteisnimi kuvastaa ironiaa - tuoko hiusten värjääminen lisää onnellisuutta, narttu-energiaa ja lentävän olon? Kuinka tärkeätä shoppailu on? Kaikista hauskinta myymälöissä, alehalleissa, antiikkiliikkeissä, kierrätyskeskuksissa ja putiikeissa kiertely on hattujen, ei, vaan peruukkien kokeilu. Kaksin ja kolmin se on hauskempaa... Eikö meistä jokainen ole pieni Mozart? Sääli, ettei ostoskeskuksissa saa enää valokuvata - liikkeet ovat nykyään hysteerisiä, ties mitä teollisuusvakoilua pelkäävät... Ja vain sitä peruukkia saa koettaa minkä aikoo ostaa. Tylsää.

 

     Se - ostoksilla olo - ei ole pelkkää sukkahousujen ostoa, ei. Oikea shoppailu on eettistä valintaa - onko varaa ostaa luomua ja reilu kaupan tuotteita? Kosmetiikkaa ja ihorasvoja joita ei ole testattu elä[i]millä? Koska emme metsästä ekologisina kasvissyöjinä toimimme keräilijä-metsästäjinä alekoreista tonkien esimerkiksi kauhu- ja rakkautta ja anarkiaa genren elokuvia DVD -levyjen hohtavassa muodossa - kovalla temmolla ettei vain kanssakuluttaja ehdi ensin.. Shoppailuun kuuluu tietysti niin kirjojen kuin muistitikkujen hintavertailu, sekä tietysti lontoolaiset torit kirppuineen tai kojuineen, joilta voi bongata hehkeitä brittinäyttelijöitä (Rhys Ifans) vaatteet päällä, ja ostaa aitoja viktoriaanisia koboltin sinisiä myrkkypulloja tai koristeltuja sokerikulhoja - suoraan 1800-luvulta. Barcelonassa samalla kadulla myydään kaikkea papukaijoista strassi- ja brassikomistuksiin. Virossa kun kävelee niin sinulle kaupataan mitä tahansa, mm linkoa.

 

 

  

                                  Meduusa –teokset

olen tehnyt vuosina 1996/2006, alunperin pokettikameran valokuvasta, joka on värjätty taiteeksi ja piirsin ja monistin lisää käärmeenpäitä. Alun perin kuvasarjasta tuli Olen nyrkkeilijäsirkka, koska muistutin tuota hyönteistä (jonka naaras syö koiraan parittelun jälkeen) tuntosarvineni yms, mutta huomasin yhden yksityiskohdan, joka muistutti käärmeen päätä, joten monistin sen, ja muutin metalliset ja siniset värisävyt hiekkamaisemmiksi, ja tulin luoneeksi Meduusan, käärmepäisen naisen. Eräs kuuluisa Meduusa oli Anthony Kiedis bändinsä Red Hot Chili Peppersin komealla, mustavalkoisella videolla Soul to Squeeze, jossa kuvataan kauniisti sirkuselämää – sanan kummassakin merkityksessä.. Liikun mieluusti antiikin mytologioissa, siis juurissani, sekä undergroundissa tahi populäärimmässä kulttuurissa.

                                           Rakastamani Hammer yhtiön brittikauhua edusti Gorgon elokuva - antiikin Kreikassahan gorgonit olivat kolme hirvittävää naista: Stheno ja Euryale, jotka olivat kuolemattomia, ja Medusa joka oli siis haavoittuvainen. He olivat meren jumalan ja vaimonsa, hoh hoijaa, tyttäriä, joita kuvattiin rumiksi, heidän kielensä roikkuivat aina ulkona, ja heidän katseensa muutti kiveksi... Jäykisti siis...

                                           Meduusa-myytti on hyvin levinnyt taideteoksiin - klassisissa teoksissa aina korostetaan kuinka sankarimies katkoo tällaisten naishirviöitten kaulat, ja suuri yleisö hurraa, kun elämä on taas tasapainossa....

.... kun taas modernissa taiteessa niin moni pukee käärmeet hiuksilleen ja otattaa ylpeän omakuvan... Minusta ja käärmeistä otetut kuvat 1980- ja 1990-luvuilla olivat joko liian huonoja tai niiden oikeudet olivat käärmeen omistajalla tms, niin turvauduin taiteeseen, en niinkään realismiin.

 

     Meduusan pään katkaisi Perseus (jo nimikin kertoo mistä hän oli kotoisin), ja tuosta syöksyvästä verestä syntyi Pegasos, siivellinen hepo, tuon runouden aistillinen symbooli, viejä, välittäjä - gorgoni on löytänyt itsensä mm lordi Byronin runoon (Giaour)..

Mikä Meduusa-töissä kiehtoo? Ehkä se, naisen voima ja mielikuvitus, kuinka ne symbolisesti tukahdutetaan.

                     Ja se vimma vastustaa oman itsensä… pilkkomista.

 

 

 

Mona Duschamp: I captured the Ultima Thule!

Vangitsin pohjoisen

-työt tein vuosina 2004-2006 järjestelmäkameran valokuvasta, jota vain rajasin, ja lisätty kontrastia ja sinisyyttä. Omistin sen heti Marcel Duchampille (joka piirsi Mona Lisalle viikset), ja Peachesille ja Hatsepesutille (jotka ottivat parran, pukeutuivat siihen, ja ottivat vallan, ja etäisyyden cd-levyllä ja Egyptissä....). Samalla palataan taas sirkus-aiheeseen, parrakkaaseen naiseen…

Näin lumisella pellolla porolauman, hain äkkiä käsiini irralliset kehykset, kameran ja vastaanhangoittelevan kuvaajan, kahlasimme lumessa, pysähdyin, porot juoksivat taustalla ja käskin painamaan nappia kahdesti.

                

Totta kai teokseni ovat feministisiä, poliittisia ja ironisia – mihin leijona täplistään pääsee…

 Metamorphosis Polycolor

näyttelyni  oli Kahvila Soihdun Taidekahvilassa, 01.-29.6.2007. 

   

http://www.soihtu.org/taide/jemina/

Kangastuneita valokuviani vuosilta 1996-2007 oli näytteillä tuolla Helsingin Etu-Töölössä, Aurorankatu 13 B 16, 00100 Helsinki. Puh: 045 652 0787, avoinna ma-pe 11-21, la-su sopimuksen mukaan. Verkkosivujen mukaan Soihtu sijaitsee Aurorankadun ja Nervanderinkadun kulmassa - vastapäätä Taidehallia ja Luonnontieteellistä museota ja eduskuntatalon takana. Käykäähän ihmeessä ja reiluusti kahveella sielä!

  

  

                                      

                  

 Somnabulimastiff

sarja koostuu akryyli-, akvarelli-, kynsilakka- ja öljyvärimaalauksista (1999/2006). Näillä maaleilla primitiivisesti sotkeminen on ollut vaikea urakka - hallita väriä ja muotoa. Olen tottunut rajaamaan realistisen maailman, joka on aikamoista sirkusta (kuu kiurusta kesään, Warholista Felliniin ja Wertmülleristä ei päivääkään) toisinaan, ja painanut nappia, ikuistanut luonnollisen tai luonnottoman hetken, mutta joka jollain tasolla on jokseenkin tapahtunut, ollut totta, on maalausten tabula rasa hämmästyttävä kokemus. Huomasin maalaavani vain kuin hypnoosissa olevia naisia, siitä sarjan nimi, yhdistettynä syömishäiriöihin… Jossain vaiheessa minut pysäytti Corbet´n työ. Olin kyllä maalannut näitä suljettusilmäisiä naisia viisi vuotta aiemmin.

 

                                   

 

 

 

Sivulatauksia: 4145


©2017 jeminastaalo - suntuubi.com