Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Meän kieli - Tornedalsfinska - Our Language  - Our speech


Meän kieli on jossain siellä täällä Tornionjokilaakossa elävä mehevä ja humoristinen kieli - ehkä suurten etäisyyksien, kaamoksen ja virikkeitten täydellisen puuttumisen vuoksi. Luppoaikana tarina kulki, ja matkalla paisui ja kasvoi, ihan mahottomasti. Meän kieli parhaimmillaan liioittelee, kaataa ja liitää, se on kuvaavaa ja maukasta. Saako sitä käyttää kuka vaan?

                                                                      *

Meän kieli - no soon tietekki jossaki sielä täälä Torniojokilaakossa ees kahtaale ko kliituaa niin se kieli jolla ihmiset puhhuu - hoon pääle, ylheensä. Jo son mehevä ja humoristine kieli -  vishii aivan hullujen ettäisyyksie, kaamoksen ja virikheitten täyelisen uupumisen takia. Luppoaikana tarinat kulki, ja matkala net paisu ja kasuvit, oi veikkosten aika, aiva mahottomasti. Meän kieli parhaimmilhaan liiottelee kö perkele, se lähtee lenthoon, ko sen löysää irti, se liitää, se kuvvaa ja maistuu.. Son tarinoitten kieli. Saakhan sitä käyttää kuka vaan? Veet intte sunkhan mie vain tiä.
                                                                      *

     Meän kieli is called ”Our Language ”

It is the language or some say dialect people use in Lapland in Torne Valley. It is vivid, juicy and humoristic language – maybe because these huge distances, Kaamos time (many months without sun) and total lack of incentives and useless crap. If there was a free time after long day hard working maybe people told stories.
                                       And made them juicy…  
 
                                          *
 
 
Lapland and Torne Valley are famous for shamanistic or furious painters and writers. They are strong like mustard, and being in sauna when thermometers say you are in hell. It is very dualistic periferia and commune, after lightless Kaamos time is coming this sun that never sets… The winter is very pure and graphic – like a zebra: white, black and shades of grey.. The summer is green, and Ruska time - the Autumn Colours like red berries and trees turn into orange, crimson and cherry…
 
 
 

                                                                           

           Meän verevät shamaanit

 

Pohjoisen väkevä, aistivimmattu kirjallisuus on ylpeä genrestään: Mukka, Liksom, Peura, Niemi, Ylimaula, Hauru, Huilaja, Kariniemi, Kataja. Siksi esittelen oudomman shamaanin, läheisen kollegaani haudan tuolta puolen: Kalkkimaan Papin.

 

    

"Pappi kulki riippakulli, / Kalkkimaaksi sanothiin. --- / Hamep päässä, eikä häässä, / pilkkalaulun rallatti." 

Mikä oli tämä outo kulkuri? Hän oli Kalkkimaan pappi - lapsuuteni tarinoiden kiehtova hahmo. Paikallinen eksentrikko Pietari Aapo Herajärvi syntyi Kalkkimaalla, Alatorniolla 9.9.1830 aviottomaan vuoteeseen. Lavean, henkilökohtaisen suullisen arkistoni lisäksi tähän tekstiin lainaan seuraavia lähteitä: Arvid Oukka: Tornionlaakson kansanperinnettä, osat II-V, Tornion kirjapaino 1974-77 (myös kursivoidut sitaattien runot ja  lentävät lauseet ovat samasta aarreaitasta). Sen kuvausten perusteella näen Kalkkimaan papin paikallisena Rasputinina: hän kulki Torniossa tukassa tuuheassa, tummassa parrassa, väljässä kaavun kauhtanassa, nenä punertaen. Katson ainoaa säilynyttä maagista valokuvaa jossa Kalkkimaa istuu Nietzschen synkkyys ja Nick Caven ahdistuneisuus yllään tummana pilvenä kuin Rodinin Ajattelija tai Aleksis Kiven patsas - maailman tieto, tuska ja kauneus harteillaan. Mihinkään ei ole hänelle pystytetty patsasta. Vielä. Kalkkimaa kulki yllään kaksi hametta: toinen kupeilla, toinen kaulalla; kesällä hän ei tarvinnut lakkia eikä kenkiä, mutta kirja kulki aina kainalossa, tai nuoran perässä, joskus kelkassa. Äitinsä ei pojasta paljoa huolehtinut, ja 13-14-vuotiaana oppi runoilija itsekseen lukemaan. Historiallinen kirjallisuus veti puoleensa, ja hän ahmi kaiken mitä ahmittavissa oli. Oukan kuvauksen perusteella Kalkkimaa ei välittänyt lasten leikeistä, vaan istui luonnossa yksin, katsoi milloin kuuta, milloin aurinkoa, ja kuunteli kertomuksia menneistä kuin Poen runoksi aineellistuneena. Kuulostaa tutulta, neron lapsuudelta, nuoruudelta. Hän alkoi nuorena ryypätä, laiskistua. Silloin ei ollut internettiä, interrailia, taidelukioita, runojuhlia, apurahoja eikä puolestapuhujia, ei punk- eikä underground-skeneä. Kalkkimaa oli yksin visioidensa kanssa. Erinomaisen muistin avulla hän muisti melkeinpä sanatarkasti esim. saarnoja - käyttäen samoja eleitä ja ruumiinkieltä kuin pappi itse. Runoilija oli siis stand up -komiikan esi-isä sekä luonnollisestikin imitaattori: hän osasi myös periä maksun ihastuneelta kuulijajoukoltaan. Lopuksi runoilija alkoi tehdä itse kipakoita pilkkasaarnoja - antiikin satiirikkojen malliin.

 

     

Kalkkimaan pappi oli viinaanmenevä runoniekka, joka makasi päihtyneenä tienposkessa. Hän ei välittänyt pysyä runon mitassa vaan oli luova. Kuvaavat, älykkäät, rivot ja ilkeät runot toimivat poliittisena satiirina. Lyriikka oli osaksi painokelvotonta, ei huonoutensa vaan typerän kaksinaismoralistisen sensuurin takia. Runoilija oli avantgardisti ennen aikojaan - dadaismin ja surrealismin edellä kulkija, myös pukeutumisessa. Nähdäkseni Kalkkimaa toimi kuten musikantit eurooppalaisissa metrovaunuissa soittaen ja kolehtia keräten. Runoniekalla oli kuitenkin suurempi tarkoitus kuin kerjätä: hän loi houreensa ja näkynsä itse. Nii-in, hän ei päässyt edes Pariisiin. Kalkkimaa pukeutui naiseksi - oliko hän transvestiitti vai transseksuaali? Oliko hän Suomen ensimmäinen performanssitaiteilija? Hänen osansa [vapaa taiteilija, piinattu sielu] oli vaikea 1800-luvun masokistisen machossa tornionjokelaiskulttuurissa joka palvoi ja pysyi hengissä pelkästään raatamisen vuoksi. Siellä ei knapsu [= naurettavan naismainen] pärjää. Poikamiehet kiusasivat häntä, ja hän tunsi itsensä tyttöraukaksi: "Kyllä noon nuo pojak, koi anna yksinhäiselt tyärrievullekhaan rauhaa."  Miksi mekossa? " Että naitaishiin", Kalkkimaa vastasi. 

 

    

"Ettin kaonnutta sannaa, mutta mitenkä sen löytää ku lyhty oor rikki eikä ole varraa ostaak klasia.", vastasi Kalkkimaa kesäpäivänä kaduilla rikkinäisen lyhdyn kera etsiessään. Oukan mukaan hän toimi kuten kreikkalainen filosofi, joka etsi ihmistä. Etsihän Proust ja Gösta Sundqvist kumpikin kadonnutta aikaa. Kalkkimaa näki näkyjä kuten Jeanne d'Arc: enkeli vie hänet Kemin hautausmaalle. Runoilija kirjoitti myös arkkienkeli Mikaelista ja lohikäärmeistä. Välillä aforismit muuttuvat rapiksi asti: "Valo tuli mailmhaan, mutta pimmeys ei sitä käsittäny, mutta Kemin pappi käsitti, joka joi ja tillas ja särki trillans, meni pönthööm pöhnäs ja päätä köhnäs. Hän suunsa avas ja käsikirjasta tavas." 

 

* Bonusraita = Lisää shamaaneja: Tornionlaakson historia II 1600-luvulta vuoteen 1809 -kirja esittelee talonpoikaisrunoilija Antti Mikkelinpoika Keksin (1622-1705) runon vuoden 1677 jäidenlähdöstä - tuosta Tornionjoen kuuluisimmasta tulvista. Annikki Kariniemi sanoi 1900-luvulla: Kaikkien päät ei kestä jäitten lähtöä, tarkoittaen osittain kevätmasennusta. Keksin runossa pauhaa eteenpäin vievä luonnonvoima, pois alta! 1600-luvulla pohjoisessa pauhaavat tulvat veivät mukanaan heppoisan 1400-luvun kappelin. Mutta shamaanit jäivät. Se elää...

 

 

 

                                                                     *  *  *

 

                  Pohjoinen on kolea ilmansuunta

 

Hanna Haurun lyhytproosakokoelma Raaka punainen marja avaa sotien jälkeisen, ja pitkospuiden loputtua lohduttoman, löyhkäävän maailman pitkälti lukemisen jälkeen: madot kuhisevat, ja ihmisen tomumaja jää odottamaan arkeologisia löytöjä. Salaisuudet jäävät, ja lahoavat pehmytkudoksien lailla maahan. Sieltä ne kenties virtaavat pohjavesiin, josta heräävät henkiin kansan balladeiksi, jotka virtaavat pohjoisten taiteilijoitten veriin ja ytimiin, muodostaen modernia taidetta kuten Bergmanin elokuvassa Neidonlähde.     

    

Teoksen nimi symboloi väkevästi vanhaa traditiota, ns. neitseellistä sikiämistä, jossa ei miehiä eikä siittiöitä tarvita.

     

Marjatta syö mettässä puolukan ja oho, tullee raskaaksi. Elementit ovat rehellisiä ja räikeitä. Maukkaan kirpeitä. Myytistä siirrytään pelotta toinen jalka maihinnousukengissä ja toinen jalka paljaana kohti seuraavaa sivua. Teksti on yllättävää kuten elämä ja kuolema pohjoisessa yleensäkin, lukijan on oltava joka hetki varuillaan, milloin Hauru kaataa mielen laskiämpäreiden loat silmille. Mikäs siinä. Se on makaaberia leikkiä ja kidutusta. Hullunkuriset perheet eivät kuitenkaan naurata. Lukijalle koittaa katharsis palattuaan "normaaliin" elämään, jossa ei näin rumista asiasta puhuta. Ei, vaikka ne ovat osa tätä todellisuutta. Valitettavasti.

                                          * * *

Jemina Staalon kolumneja täältä Perästä ja Pohjolasta 2004:

Julkaistu eri muodossa Elämäntarina lehdissä vuonna 2004:

 

 

 

 

Periskooppi pystyyn ja Pohjoiseen!

 

 

Terveisiä Paskalahdelta! Veden ääreltä aloitan raporttini. Perinne-esineeni on minulle mittaamattoman arvokas hopea-aarre jota en saa kantaa kaulallani, saatikka kassakaappihini kadotuttaa. Ei, minun pyhän koruni pitopaikka on museo. Siellä se makaa, vitriinin takana. Isäni isä toimitti ostamansa hopea-aarteet Kansallismuseoon 40-luvun lopulla. Museoviraston Arkeologian osaston arkisto ystävällisesti opasti minulle: sekä kaularengas että hevosenkenkäsolki löytyivät kun maata räjäytettiin tietä rakennettaessa. Uusi sivistys tonkii aina vanhan sivistyksen sylttytehtaalla. Miksi korut olivat maassa? Piilossa saamelaisittain kassakaapissa eli mullan alla, oliko kyseessä hautalöytö? Myös Väylän varrelta - lisälehtiä Tornionlaakson historiaan [2004] kirjan luvussa Tornionlaakson esihistoriaa mainitsee Pentti Koivunen nämä myöhäisrautakautiset korut. ’

 

Huvittavaa: kaikki koruni ovat järjestään hopeaa: Kalevala Korua, hevimetalli- ja goottikrääsää sekä egyptiläisiä talismaani-riipuksia, joita ostan Ruotsista, pienen pienestä puodista jossa myyjä hartaudella ja varovaisuudella kiillottaa korun samettitilkulla, eikä minullakaan ole minnekään kiire. Ikiaikainen, mystinen hopea kuvastaa naiseutta, yötä, kuuta, pimeää puolta, kolikon/asioiden toista laitaa, alitajuntaa. Hopea toimii suojuksena pahaa vastaan, varsinkin korujen kilistessä korvan juuressa pahoja henkiä ja ajatuksia karkottaen. Hopeakuula tappaa ihmissuden, vaikka ihmissudeksi tullaan hopeisen täysikuun aikaan. Hamuaako käärme häntäänsä? Itse asiassa se on aika kaunis rannekoru, tatuointi, hieroglyfi ja sanaton symboli.

   

En ole tippaakaan isänmaallinen - jos on pakko valita puolensa: olen enämpi äitimaallinen. Tarkoitan aikoja ennen sotia, raja-aitoja, eu-direktiivejä, piikkilanka-aitoja, maamiinoja, kertakäyttövaippoja, maan rajoja, cappuccino-keittimiä, atomipommeja  ja verotusta. Jumalattaret edustavat rehevissä veistoksissa ikiaikaista äiti-jumaluutta, alkukohtua. Metsästäjä-nainen ikuistetaan kalliomaalaukseen jousen kera. Suojele, synnytä, tuhoa, liiku, ole valppaana, pysy hengissä. Olen aina nauttinut liikkua rajojen yli vapaasti - niin A4-arkilla kuin E4-tielläkin. Kirjoitan luonnonvoimien myllätessä miltei kauhuromanttisesti kylällä jossa on kivikautisia asuinpaikkoja. Onko kuikka kuikuttanut 50 miljoonan vuoden ajan jos ihminen ei ole ollut sitä luokittelemassa, kuuntelemassa, bongaamassa tai nauhoittamassa empiirisesti livenä? Paikkakunta on kuulu vahvoista naisista. Millaisia riippumattomat esiäitini olivat? Eräs heistä ryösti lama-aikana pankin kirveellä uhaten ja lapsiansa kainalossa kiikuttaen. Toinen nainen vuosia sitten valoi yksin talonsa portaat betonista yön aikaan, ja aamun tullen meni sitten kalaan. Ensiksi mainittu edustanee luovaa keräilijä-kulttuuria ja jälkimmäinen metsästys-kalastus-kulttuuria. Suvussani on myös raivaajia. Vaatimattomia ja ahkeria. Vaikka kevättulvat huuhtovat turhat kappelit maanpinnalta, monikulttuurisessa Tornionlaaksossa näkyy ja pysyy naisen käden jälki, koska se on aito ja alkuperäinen. Se voi olla sipaisu, nyrkki, lämmin, kylmä, hellä tai hellänä, mutta yhtä kaikki työtä tehnyt, virkannut, leiponut, kirnunnut. Kirjan Tornionlaakson historia II - 1600-luvulta vuoteen 1809 [1993] luvussa Nainen Tornionlaaksossa  Phebe Fjellström kertoo naisten elämästä ja arvoista 1600- ja 1700-luvuilla. Itsenäisen naisen työtaakka on valtava, vastuualueensa mittava ja työpäivänsä pitkä. Nainen on tasa-arvoinen, ahkera ja käytännöllinen työtoveri miehensä rinnalla, eikä mikään silkkikengissä nyrpistelevä joutilas hepsankeikka - ei ainakaan talonpoikais- ja maanviljely-yhteiskunnassa, jossa on toimittava pysyäkseen hengissä - aateliset, sairaat, köyhät, taiteilijat ja vammaiset ovat asia erikseen. Paikat ovat mallillaan, oortningissä, käki kukkuu kellossa tai kuusikossa, sotka poikasineen rikkoo peilityynen järven pinnan, tuomi kukkii huumaavasti, juhannuskoivut ja terva tuoksuvat. Pölypunkit kuolevat pakkasella. Pirtti on puhdas, kodikas ja viihtyisä. Tosin kovan työn takana. Syntymäkotini lähellä häikäilemätön verottaja pakotti esiäitini panttaamaan ainoan omistamansa kattilan 1600-luvulla. Jotta verot tulisivat maksettua. Toisaalta Tornion historia 1 kertoo pyromaani-naikkosesta joka tahallaan sytytti tulen ja halusi polttaa koko Tornion kaupungin vuonna 1672. Ja on täällä osattu elää ja rällestää holtittomasti kuin päätä vailla addiktioista toiseen liitäen: saman kirjan mukaan neito varasti kotoaan suuren summan rahaa ja lähti shoppalemaan sillä mm ranskalaista viiniä, simaa, rinkeleitä ja leivoksia tarjoten näitä herkkuja ystävttärilleenkin - satoja vuosia ennen tv sarjoja Todella upeeta ja Pää sekaisin sekä laulua Girls just wanna have fun. Oravannahat ovat muuttuneet euroiksi, riisipukki selluliitiksi, kiihtelykset megabiteiksi, pönkkahameet vesiraja-mineiksi, mutta koristautumisen riitti on pysynyt.

    

Monta valloittajaa ja iilimatoa on meillä ollut  niskaan verenhimoisena hengittämässä ja kolehti kourassa kuppaamassa, niin lännestä kuin idästä, ja tulivatpa saksalaiset missionaan tuhota koko Lappi sodassa. Sittemmin monta saksalaista on terveyssandaaleissaan marssinut ja myös turistina tuhonnut Lappia mitään ajattelematta. Minä katson kuvaa Rovaniemeltä löydetystä männystä veistetystä mesoliittisesta hirvenpäästä - ikää meidän välillämme on tuhansia vuosia. Torniosta on löydetty n 37 000 vuotta vanha poron sarven osa kertoo Eepos - Suomen historian käskirja [2003]. En ala kuitenkaan jäljittämään enkä keksimään uutta hirviötä, ihmisporoa, vaan siirryn rahvaan huveihin. Aavasaksan juhannusaatto on kerännyt satojen vuosien ajan immeisiä ihmettelemään yötöntä yötä. Ohjelmistossaan on ollut vuosien saatossa mm yhteislaulua, tanhua, aito neekeri, moottoripyörä-hurjapää Artsi Nyqvist ja 1980-luvun kovimmat orkesterit: Smack, Sielun Veljet, Peer Gynt, Zero Nine, Sleepy Sleepers, Clifters, Tarot. Aavasaksan vaaran päällä ulkoilmassa esitettiin viime kesänä hieman rauhallisemmin Pessi ja Illusia satua, jossa Ristilukilla on erinomaisen pelottava Marilyn Manson -elehdintä ja meikki. Joka aikakausi luo lisää omia

kerroksia ja näkökulmia vanhoihin legendoihin; pahuuden arkkityyppejä tarvitaan jotta kertomuksesta tulisi jouhevan kiinnostava, ja minä pidän näistä vuosirenkaista, kierrätyksestä. Katson esihistoriallista kalmistoa repussani digitaalinen kamera. Maailman vanhin purukumi löytyi Ruotsista, Suomessa taas on maailman vanhin kalastusverkko. Vanhaan aikaan esiäitini olivat hyvin ekologisia: heidän jätettänsä ja tarvekaluansa on enää jäljellä vain vähän koska materiaalit olivat orgaanisia - ne ovat jo osana tätä maailmankaikkeutta ja elämänkiertoa maatuneina eksistentialismista välittämättä. Jäljellä ei ole paljoa aineistoa mitä tutkia ja mistä kirjoittaa miten he elivät. Toisaalta he eivät kuormittaneet tätä planeetta tuskin ollenkaan - nykyaikaan verrattuna. Vedet olivat puhtaita ja otsoonikerrokset ehjiä. Silloin.  

    

Hiekanjyvä tipahtaa tiimalasin pohjalle. Menen vielä kauemmaksi alkuun. Ketä näillä mailla kulki? Ketä tänne asettui asumaan? Millaista siirtyminen kodasta kepeään telttailuun oli? Kenen joukoissa seisoimme? Kuuluimmeko klaaniin? Kuka oli se nainen 1000-luvulta jonka koru joutui museoon pällisteltäväksi? Itse tunnen kuuluvani Torniojokilaaksoon, joka on läheisissä tekemisissä jatkuvasti yhtä lailla niin Lapin, Suomen kuin Ruotsinkin kanssa - rajoista välittämättä. Mediassa kinastellaan jatkuvana kukkotappeluna minkä mutkan takkaa esiäitimme Suomeen tulivat: Venäjältäkö, Norjasta, Virosta vai Jäämereltä? Vai lappasiko tänne kansaa eri suunnilta ja eri aikoina huomattuaan, että jipii, jääkausi on loppunut? Cd Fakta 2001 kertoo Lappi-sanan merkitsevän sivussa tai syrjässä olevaa, joten kulttuurina ja elämäntapana »lappalainen» oli erilainen kuin »suomalainen». Kirjassa Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen [2003] kertoo Herman Lindqvist hauskasti, ettei kivikauden metsästävät esiäitimme suinkaan eläneet kurjuudessa, vaan paremminkin yltäkylläisyydessä: osterit, ankeriaat, simpukat, kampelat, metsot, alkuhärät, sienet, marjat, sipulit, juurekset, villikissat, ketut, siilet, hirvet ja pähkinät olivat ruokalistalla. Lukuisista kalalajeista ja vesilinnuista puhumattakaan. Mukaan voisi laskea loppuunkalutut hylkeet, majavat, ja mammutitkin. Satojen ja jopa tuhansien vuosien ajan niin moni pällistelijä, professori, merirosvon vanki, astemittaaja, valeruhtinas, muistiinmerkitsijä, kuningas, matemaatikko ja kreivitär on Lappia - Ultima Thulea, äärimmäistä pohjoista - paikan päällä tai vallan toisaalla mittatikuillaan ja heilureillaan mitannut [kuin hajamieliprofessori Tuhatkauno sekä umpitollot poliisit sarjakuvassa Tintti], arvostellut ja arvuuttanut, määritellyt ja luokitellut. Nauttinut antimeista ja olkivuoteista. Valittanut hyttysistä, kylmyyttä, pimeyttä, valoisuutta. Antanut asukkaille viinaa ja sitten ihmetellyt ja narissut näiden tultua humalaan lisää kerjäten. Pahimmillaan tällainen siekailematon imperialismi on silkkaa alkuperäisen kulttuurin riistoa ja pakolla uskontoonsa käännyttämistä - vain rahan ja vallan takia. Suomenkaan alkuperäisväestöä ei ole arvostettu, he eivät saaneet pysyä semmoisenaan vaan meidän esiäitimme prässättiin sellaisen My Fair Lady -mankelin läpi, ettei persoonallisuudessamme enää ollut mitään särmää eikä härmää niin kuin ennen. Kaikki muutettiin. Alkuperäisen luonnonuskonnon palvontapaikat tuhottiin. Aidot noitarummut myös lyötiin säpäleiksi - nyt niitä myydään kalliina kopioina mm lampuiksi turisteille. Lappi oli viimeinen itsenäinen pesäke [Asterixin malliin] joka antautui 1600-luvulla valloittajan uskonnolle ja muulle ns kulttuurille. Sääli ettei näillä main ollut enemmän Lallin tapaisia aktivisteja [vai sanottaisiinkohan heitä nykyään terroristeiksi vai rauhanturvaajiksi?]  jotka olisivat panneet stopin holhoukselle ja käännytykselle. Paljon olis ollu kirveelä töitä sanon tässä hirtehisesti. Ns valistuksen ajan herrat mittasivat napoja siihen malliin 1700-luvun jokilaaksossa että kaksi nuorta porvaristyttöä lähti tutkimusryhmän innostamana Pariisiin kohun kera, kuten Ilkka Mäntylä kertoo Tornion historia 1 [1971] kirjassa. Että toimii se kulttuurinvaihto toiseenkin suuntaan, modernin interaktiivisesti. Eikä pelkästään ylimieliseltä ns sivistyneistöltä viattomille ns pakanoille kolehtia tahi veroja kerätessä.

   

Nämä ulkomaan elävien julkaistut kertomukset eivät olleet aivan samaa tasoa Michael Mooren dokumentoinnin kanssa: kartalle plätkäistiin väkisin latinaksi käännetyt paikannimet suhteellisen mielivaltaisille paikoille, lisäksi kartalle piirrettiin vilistämään amatsooneja ja kyklooppeja. Paikoitellen nämä "dokumentit" muistuttavat mainion camp-fantasiasarja Xenan kieli poskessa -käsikirjoitusta, jossa voi seikkailla historiassa - autenttisuutta kyseenlaistamatta - niin manalan lautturi Kharon, eepos-sankari Beowulf, etelän ja pohjoisen jumaluudet Ares, Afrodite ja Odin, aito pervo-keisari Caligula, kuin valkyyriat ja kentauritkin. Viimeinen koskematon korpimaa, villi ja vapaa pohjoinen kiinnosti ja pelotti barbaarisine asukkeineen, eriskummallisine tapoineen, sietämättömine säineen ja luonnottomine vuodenaikoineen ennen vanhaan kuten hirviöitä ja konflikteja pursuava avaruus Star Trek -skifisarjassa 1900-luvun loppupuoliskolla. Pohjoisen ihminen on kiinnostanut kuriositeettina ns sivistynyttä länsimaista ihmistä jopa 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua: silloin historioitsija Herodotos kirjoitti pohjoisen pitkästä talvesta, kylmästä kesästä ja pohjanperäläisistä ihmisistä. Herman Lindqvist jatkaa listaa Pytheas Massilialaisella joka purjehti noin vuonna 350 ennen ajanlaskumme alkua maahan nimeltä Thule, jossa meri jähmettyy, päivä kestää puoli vuotta ja seuraava puoli vuotta on pelkkää yötä. Roomalainen kuulu runoilija Vergilius loihti Ultima Thulen maailman äärilaidalla sijaitsevaksi maaksi kauhistuttavine tarueläimineen, villi-ihmisineen ja ikuisen jään peittävine vuorineen. Pompeijissa Vesiviuksen purkautuessa kuolonsa v 79 kohdannut Gaius Plinius kirjoitti sitä ennen maailman pohjoisimmasta saaresta, Scandiasta. Vuonna 98 Tacitus kirjoitti Germanian jossa kertoi fenneistä, jotka asuivat majoissa, keräilivät, metsästivät ja palvoivat maaemoa. Niin moni on pohjoista tutkinut ja hutkinut - ainakin sääskiä ennen hyttysmyrkky OFF -mainoksia.

 

 

    

Pohjoisen perverssi ulottuvuus - pyhä klishee?

 

Pohjoinen siis kiihottaa mielikuvitusta. Lumoavasta pohjoisesta turistin liikaa nauttiessa käy kuten Pekka Puupäälle, joka oksensi Lumimiehenä karvalakkiinsa kulisseissa, kuten erinomaisessa elokuvakirjassa Lailasta Lailaan kerrotaan. Kannen still-kuvassa hätkähdyttävän kauniin tarun Valkoisen peuran päähenkilö-käsikirjoittaja Mirjami Kuosmanen viettelee noituudella kinoksissa poromiehiä suin päin kadotukseen. Viime vuosina Lappi-buumista kohistiin, taas kerran. Elokuvat hehkuttivat villiä mystiikkaa ja seikkailua kliseitä kaihtamatta - esikuvia ja genrejä haettiin Valkoisesta peurasta lännenfilmeihin asti. Mikael Niemen chärmanttia Vittulaa käännettiin monille kielille ja esitettiin teattereissakin, ja tosielämässäkin tapahtui: Niemi heitti kakun Bengt Pohjasen naamavärkkiin. Lapin maakuntalehdissä arvosteltiin järjetöntä moottorikelkkasafaria: muualta tulevat saastuttavat luontoa aikansa ja lähtevät takaisin kotiinsa, sinne muualle, ei-pohjoiseen. Turisteille tehdyt laskettelu-, ostos- ja ryyppäyskeskukset saavaat aikaan pään puistatuksia - oi aikoja oi tapoja. Suurta pohjoista pidetään paikkana josta lumoudutaan, ja jonka edessä langetaan loveen, mutta josta otetaan kaikki juurineen irti. Nykyään kuka tahansa tulee Lappiin marjoja poimimaan raakoinakin ja jättää roskat jälkeensä. Miten on Lapin armottomien kuvaajien laita? Pohjoisen shamaani taiteilija on myyttinä alati kiinnostava, verinen ja limainen kuin uusi syntymä tai maailmanluominen; hän riehuu ja luo vimmatusti metafyysisessä periferiassa jossain hämärän rajamailla, mielessä ja maantieteellisesti. Lapsuuteni Kittilässä taiteilija Reidar Särestöniemi Reitari oli väkevä persoona ja peikkomainen goottisen hirsiateljeen valtias, kuin Sormusten herrasta; veljensä Anttu kiidätti meitä Linda-hevosella ja reellä mm paskatunkion yli. Jompi kumpi sanoi isästäni: se käyttää taulua maalatessaan maalia kärpäsenpaskan verran - verrattuna Reitarin rehevän pruittailevaan väriloistoon. Timo K. Mukan romaanista Maa on syntinen laulu tehdyn elokuvan kuvauksissa taisin pyöriä kun sieltä sain leluja. Leikin myös Mukan kläpin [=lapsen] kanssa kirjailija Annikki Kariniemen luona. Kariniemi opetti rivien välistä Virginia Woolfin ajatuksia jatkaen ja lapin lisällä paisuttaen: naisella pitää olla oma sininen linna, kissoja, koiria, nuoria rakastajia, ajan patinoimia aarteita sekä tilaa olla, ajatella, kirjoittaa, syödä, juoda, puhua, hengittää, kulkea kumisaappaissa ja matkustaa kauemmaksikin.

 

Ympäristössäni olen noterannut myös monen monta eri lajin taitajaa jäänveistosta videotaiteeseen. Puhelinluettelossa saattaa lukea tittelinä pahantekijä. Kyseessä ei ole Tarantinomainen roisto, vaan pahkatyöntekijä, siis pahkaisen työn tekijä. Joku puutyöntekijä tekee kaiken omasta päästään - ilman piirustuksia. Monitaiteilija-kirjailija ja meänkielen [= Tornionlaakson murre eli äidinkielemme] elvyyttäjä Rosa Liksomin uusin asiavaltaus on taidetta porsliinille - Picasson, Dalin ja Miron malliin. Tosin teemana on suomalaisuuden historia. Taidanpa mennä sitä katsomaan. Näin tämä minun histuurian kirjoitus on kiertänyt lenkin, päättynyt alkuun, ehkä se on häntäänsä syövä käärme, alati uudistuva, kauniskaarteinen ellipsi.

 

 

 

 

Kirjoitti julkiseen muistiin osaksi historiaa Jemina Staalo,

Pohjan akka harvahammas, Louhen suitsetonta sukua, sotkan sulalla ja punamullalla

 

JK: Koska olen kirjailija kirjoitan mitä lystään, sitä kutsutaan taiteilijan vapaudeksi. Tämä teksti on minun henk koht tulkintani aiheesta. Mainittujen lähteiden lisäksi olen plagioinut surutta muitakin kirjoja ja dokumentteja matskua hakiessani. Varsinkin pelkästään suullista tietoa olen tähän kirjannut paljon. Korvaamaton kiitos siitä asianomaisille!

 

 

____________________________________________________

 

 

 

Jemina Staalon matkakolumneja 2004:

Julkaistu eri muodossa Elämäntarina lehdissä vuonna 2004:

 

 

 

 

Minä matkustaa muistissa, ajassa ja reisitaskuhousuissa

 

Onko avaruudessa älyllistä elämää? Onko Maa-planeetalla älyllistä elämää? Kuka tietää. Käsi ylös. Käsi alas. Minä en mene merta edemmäs kalaan ulkoavaruuteen, enkä Tampereelle vaan naapuriin, Ruotsiin. Koska se on aina ollut inspiraationi lähde ja toiminut läheisempänä, halvempana ja nopeampana sekä populäärin että marginaalin kulttuurin sulatusuunina kuin Lontoo, Vuosaari tai New York. Synnyin Tornionjokilaaksossa; pienen poron kuseman päästä Mikael Niemen Vittulanjänkältä. Olen aina nauttinut rajojen ylittämisestä ja vapaudesta: niin A4:llä kuin E4-tielläkin, mutten voi sietää rajoituksia ja passitarkastuksia jokaisessa maailmankolkan muussa rajanylityspaikassa. Lapsuuden ja nuoruuden lomani olen viettänyt mieluummin Ruotsissa. 1970-luvulla koko läänin muuttoliike suuntautui kohti Ruotsia: mukavaa, että siellä käydessä on majapaikka. Ihastuin Tukholman pääkirjastoon, jossa vietin aikaa seksologian osastolla, tutkiessani alaa Pornoinhoa kirjoittaessani.

 

Ruotsissa kaikki on parempaa: sekä seksikkäät että kävelemiseen soveltuvat edullisemmat kengät, sormille sulavan Maraboun suklaa, Kopperbergin edullinen siideri [monta makuvaihtoehtoa, mm mustaselja, jota Suomesta ei saa]. Hassua kyllä, Liza Marklundin dekkareissa pukeudutaan suomalaisiin kenkiin, ja syödään suomalaista suklaata. Ruoho on vihreämpää rajan takana. Sveea-Mamman mailla elikkä Sveduissa on jopa kuninkaallisia, eikä vain tango -sellaisia. On sangen rattoisaa syödä turkoosia hattaraa & katsoa punk-legendan Iggy Popin esiintyvän Gröna Lundin huvipuistossa 2000-luvulla. Jäätelön syöminen on ylellistä kuin Italiassa: makuvariaatioita ja jäätelöbaareja riittää - tämähän ei ole räkälöitten kaupunki. Niitä löytyy sitten esikaupungeista joissa aina kännäävät suomalaiset asuvat puukengät ja verkkarit jalassa rähisemässä puukon kanssa. Toisinaan.

  

Tukholmalainen ruokakulttuuri on kasvissyöjälle monipuolisempaa, etnisempää ja edullisempaa. On helppoa pujahtaa pieniin falafel -paikkoihin ja pizzerioihin. Missään muualla en ole syönyt niin tajuntoja repivän hyvää avokadosalaattia ja nauttinut kasvissyöjän ylellisestä ja terveellisestä seisovasta pöydästä: istumme ryhdikkäästi antiikin vihreillä pseudo-rokookoo-tyylisillä tuoleilla kristallikruunujen alla, servietit ovat paksua valkoista kangasta, kun vieressä flyygeliä soitetaan spontaanisti. Tarjolla on pöydät notkuen eksotiikkaa [mm hummusia jota Suomesta pikaruokapaikoista ei saa], sekä tuttuja herkkuja jotka tuovat mieleen antiikin pidot: mangon ja melonin viipaleita, oliiveja, juustoja, viikunoita, viinirypäleitä, raastetta, kesäkurpitsaa, papuja, salaatteja, ja ituja eri muodoissaan, ja makoisia jälkiruokia [mm vanhan ajan uuniomenoita oikealla vaniljakastikkeella]. Missä tämä paikka on - sitä en kerro. Muutenhan sinne tulisi ruuhkaa ja turisteja..

   

Nyt kun olemme tankanneet kupumme ja hellitelleet itseämme hotellihuoneessa voimme juosta kunstin, siis taiteen ja kulttuurin pariin. Levykaupoissa ja konserteissa huomaa: melkein kaikki erinomainen pop-musiikki on ruotsalaista: Abba, Army of Lovers, Backyard Babies, Union Carbide Productions, Leather Nun, Hardcore Superstar, Hellacopters. Ruotsalaisella uudella anarkistisella elokuvalla menee hyvin: sosiaalinen realismi puree pyllystä kapitalismia ja trendien & kimalteen takaa löytyy tuska teineilläkin kuten Lukas Moodysson lahjomattomasti osoittaa elokuvillaan Kimpassa, Fucking Åmål  ja Lilja 4-ever. Roy Andersson osoitti jo Arla-mainoksissaan tinkimättömän taitonsa, ja Toisen kerroksen lauluja on järisyttävä elokuva, jota tehtiin reilun viiden vuoden ajan. Siinä tulee ilmi, mikä tässä yhteiskunnassa todella mättää: jotain mätää tapahtuu Ruotsin maalla vanhustenhoidossa, uskonnossa ja mielenterveydenhuollossa. Elokuvan upeimmassa kohtauksessa helppoheikki kysyy toiselta: - Onko sinulla naulaa? Kollegallakaan ei ole naulaa. He myyvät ns. aidonkokoisia krusifikseja, ja helppoheikki joutuu lähtemään hakemaan naulaa ja samalla päästämään otteensa irti tästä ristiinnaulitun kuvapatsaasta, joka jää roikkumaan vain yhdestä ranteesta ristiin naulattuna. Ja kristus -hahmo keijaa kuvassa edes takaisin. Oikealle ja vasemmalle. Anderssonin huumori on tervetulleen pikimustaa ja absurdia. Ruotsin karismaattisin näyttelijä Helena Bergström hoitelee päärooleja Marklundin dekkariin perustuvasta Uutispommi -elokuvasta ihan Hamletiin asti. Ei siis mikään turha blondi, vaikka sillä nimikkeellä ulkomaanpojat skandinaavi-naikkosia matkoiltaan hakevatkin. Joskus.

  

Moderna Museetissa tuijotin erästä taideteosta jollainen löytyi myös kreikkalaisen ravintolan vessasta, jonne jumituin vangiksi kun kahva jäi käteen. Kyse on pisoaarista, joka ei taida olla ihan aito Marcel Duschamp olla. Museon edessä tervetulleeksi toitottaa Niki de Saint Phallen veistokset, värikkäät pulleat päättömät naiset, joita saa ostaa myös puhallettavina veistoksina kotiin tai uimarannalle. Mutta se mainoksista. Ikävää on, että Ruotsin uusnatsit ovat ottaneet symbolikseen turistiputiikeissa myytäviä meidän skandinaavisten alkuperäisuskontojen ja myöhempien viikinkien käyttämiä tunnuksia [Throrin vasara]. Kenen joukoissa seisot, naapuri?

    

 

Matkustaminen ja tutustuminen omaan itseensä ja juuriinsa voi tapahtua esimerkiksi shamanismin, Kalevalan, uuspakanuuden tai vaikkapa maitokaupan jauho- ja ryynihyllyn kautta, jossa kymmeniä vuosia vanhat merkit pysyvät samanlaisina, ja miksipä niiden pitäisi muuttua? Ne kertovat lähiseudun tarinaa, pysyykö mylly kylässä? Kannattaako pisnes? Menetetäänkö kaikki oma, luova ja omin käsin tehty suurille massalaitoksille ja ylikansallisille epäeettisille merkeille, joille mikään ei ole pyhää, ei edes ihmiselämä. Ostamalla, valistamalla, valittamalla ja vaihtoehtoja käyttämällä tämä maailma parannetaan. Keskittynyt shamaani pystyy matkustamaan eläimen hahmossa, käymään myös kuolleiden luona, mutta meidän muiden on käytettävä passia, valuuttaa ja lippuja. Mutta onhan meillä peukalo keskellä kämmentä! Liftaus voi olla hauskaa kunhan pitää varansa eikä lähde sellaiseen epäilyttävän hyypän kyytiin, jonka takapenkki näyttää kliseiseltä kaupunkitarulta: muovipussista pursottaa sukkahousut ja saha.

 

 

Jemina Staalon arvosteluja 2004

julkaistu lehdessä: Image 05-06/2004: Raakoja marjoa, riitaisia sointuja s. 118   /   arviot: kirja.

( tein myös sivulle Omakuvani ):

 

 

 

 

 

 

 

 

Image / arviot kirja

 

Hanna Hauru

Raaka punainen marja

Like 2004

 

Legs McNeil & Gillian McCain (toim)

Please kill me. Punkin sensuroimaton esihistoria

(Suomennos Ike Vil )

Like 2004

 

 

 

 

Jemina Staalo

 

 

Raakoja marjoja, riitaisia sointuja

 

 

 

Pohjoisen kirjailijan karsina on ahdas. Ulkopuolisten keksimän määritelmän mukaan Lappi on periferia jossain hämärän rajamailla, jota hallitsee epäpyhä kolminaisuus Mukka-Liksom-Palsa. Tämä leima sitten lyödään herkästi pohjoisen kirjailijaan. Sitä käyttävät sekä kriitikot että markkinointi - kuin ei olisi muita adjektiiveja. Hanna Haurukaan ei ole tältä välttynyt.

 

Raaka punainen marja on oululaisen Haurun (s.1978) toinen teos, lyhyiden kertomusten läkähdyttävän tiivis kokoelma, jonka teemana on rikkirevityn maailman julmuus, lapsen silmin nähtynä. Tyylilaji on kategorioita välttävää proosarunoa, jossa hauras surrealistinen lyriikka kohtaa routaisen realismin, ja tässä maastossa [alitajunnan hämärissä loukoissa] Hauru liikkuu sulavasti kuin esikoisteoksessaan  Eivätkä he koskaan hymyilleet [LIKE 2002] . 

 

Kirjan kannen barokki-kuvio muistuttaa ällöttävästi makuuhuoneen 70-luvun tapettia. Tradition mukaan marjan syömällä tulee raskaaksi: miehiä & siittiöitä ei tarvita. Tästä Kalevalan Marjatan etäännytetystä myytistä poikii rehellisen räikeitä ja maukkaan ki[r]peitä marjoja, tarinoita.  Hauru viiltää verisellä moralla ihmisen pinnan rikki, kuten ruumiinavauksessa, jota kirjojen lukeminen tavallaan on. Päähenkilöt ovat sekä sadisteja että uhreja, joiden tulevaisuudesta voi lukea korkeintaan Alibista. Tekstin kauhu- ja inhoelementit [Varis on puhkonut nukelta silmät] muistuttavat paikoin populäärin kauhun mestarin Stephen Kingin tarinoita. Hauru kuvaa syrjäisiä, sukurutsaisia takamaita, joissa ilkeät salaisuudet haudataan. Vaikka pikkutyttöjen verijäljet pestään mäntysuovalla, muisto jää. Kirjailija kertoo vaietuista ja raiskatuista sairastapauksista joita ei edes haluta selvittää. Mikä siitä tekee mielenkiintoista kirjallisuutta on taituruus ja vahvuus pysyä uskollisena tekstilleen ja visioilleen.  

 

Julman tekstin tuottaja Hauru ei pode rimakauhua. Luonnonkuvaus suopursuineen alkaa soida mielessä haikeana Suomi-iskelmänä - muuttuen kolisevaksi kuolemantanssiksi.

 

Kun olin pieni ja asuin korvessa Tornionjokilaaksossa, liimasin Suosikin Sid Vicious -tarroja komeronoveen ja minua harmitti, kun Sex Pistolsia ei päästetty Suomeen nuorisoa turmelemaan. Punk on osa nuoruuttani, siinä missä kultapossukerholaisuuskin, joten tartuin tähän oppaaseen mielihyvin.  Please kill me.  Punkin sensuroimaton esihistoria on härskin luovasti suomennettu muistelo ajasta, jolloin musiikkia tehtiin  ilman viivakoodia. Kirjan mukaan punk ei syntynyt 1977 Lontoossa hakaneula anarkistin poskessa vastakulttuuriksi, vaan reilut kymmenen vuotta aiemmin New Yorkissa. Ensin Andy Warholin Tehdas keräsi friikkejä poseeraajia,  etunenssä fetistisen nihilistinen Velvet Underground, sitten Malcolm McLaren huseerasi glamrock-bändi New York Dollsin managerina ja kaupungin viileimmissä klubeissa kävi imemässä tuoretta verta myös underground-pappa William Burroughs. Pakkohan siitä oli uusi tyylisuunta kehkeytyä, varsinkin, kun pohjalla oli Detroitin autotalleista kuuluva räminä, apinan raivolla riehuvat  MC5 ja Stooges, jotka syntyivät Vietnamin sodan ja poliittisten skandaalien kärystä hippiliikkeen teennäisyyttä vastaan.

 

Onko tämä tietokirjallisuutta? Mainiota fuck-litteraturea tämä ainakin on. Kaoottinen, mutta kronologinen meno on räävitöntä, eritteillä ja aineilla läträtään estotta. Kliseinen muistelo on mehukkaasti maustettua, vaikkei jokaista ränniinvetoa, panoa, putkareissua ja sähköshokkia muisteta. Miinuksena Amerikka-keskeisyys, erheelliset kuolinajat sekä päivitysten puute [esim. Iggyn uusimmalla levyllä soittaa vanhoja Stooges-heppuja]. Kirjan tekijät Punk-lehden perustaja Legs McNeil ja palkittu runoilija Gillian McCain  merkitsevät innolla muistiin rappioromantiikan historiaa. Näitä nahkatakkisia nuoria kapinallisia, sopeutumattomia hedonistisia kusipäitä jumaloidaan yhä musiikkinsa vuoksi.

 

Keikoilla laihat, vähäpukeiset miehet (Iggy Pop, Stiv Bators) pelastivat rockin viiltelemällä ruumistaan lasinsirpaleilla. Muttei se kauaa kestänyt: 80-luvulla punkista tuli itsensä kaupallinen irvikuva: jupit varastivat punkkareilta huumeet & klubbailun ja jalkapallohuligaanit tavaroitten hajottamisen. Oi näitä viattomuuden aikoja ennen aidsia ja soittolistoja. Kakarat, turmeltukaa tästä, tutustukaa Michael Monroen biisilistaan, ja aikaan jolloin Anarkia kirjoitettiin vielä isolla A:lla ja se vielä merkitsi jotain.

 

Tai keksikää joku oma juttu.

 

 

 

Jemina Staalo ( s.1969) on torniojokelais-helsinkiläinen kirjailija, jonka avantgarde lyhytproosa/runokokoelma Pornoinho ilmestyi 2002.

 

 

 

 trailerit:

 

"Tyttö on nukahtanut nauruunsa. Hämähäkki imee tytön hiuksilta hunnun sisäänsä ja koikkelehtii yötä vastaan." Hauru

 

 

 

" ... meikäläisen olevan seksihullu murhaaja, joka oli tappanut 14 lasta, nauhoittanut koko hoidon kasettimankalla..." Lou Reed Punkin kummisetä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

______________________________________________

 

 

Jemina Staalon kolumneja täältä Perästä ja Pohjolasta 2004:

Harjoitelmia:

 

 

 

 

Kompassi kohti perverssiä Pohjoista - voi pyhä klishee!

Onko Pohjoinen ulottuvuus klisee kenelle?

 

  

Viime vuosina Lappi-buumi kohisi kuumana: elokuvat hehkuttivat villiä mystiikkaa ja seikkailua kliseitä kaihtamatta - esikuvia ja genrejä haettiin Valkoisesta peurasta lännenfilmeihin asti. Mikael Niemen charmanttia Vittulaa käännettiin monille kielille ja esitettiin teattereissa, ja tosielämässäkin tapahtui: Niemi heitti kakun Bengt Pohjasen naamavärkkiin. Nyt Lapin lehdissä arvostellaan moottorikelkkasafaria: muualta tulevat saastuttavat luontoa aikansa ja lähtevät sitten takaisin kotiin. Suurta pohjoista pidetään paikkana josta lumoudutaan, mutta josta otetaan kaikki juurineen irti. Miten on pohjoisen armottomien kuvaajien laita?

  

Pohjoisen kirjailijan karsina on hyvin ahdas: teetpä niin tai näin, aina väärin päin. Ulkopuolinen taho keksii sen Määritelmän. Se on harmaa etäispesäke, verinen ja limainen kuin uusi syntymä; metafyysinen periferia jossain hämärän rajamailla, jossa uusi tai vanhempikin tulokas aateloidaan uudeksi [epä]pyhäksi kolminaisuudeksi: Mukaksi, Liksomiksi, Palsaksi. Näin häneltä otetaan pois persoonallisuus. Leima pysyy kuin kalliomaalaus.

 

Hauru viiltää verisellä moralla ihmisen pinnan rikki, rehellisesti kuin ruumiinavauksessa [jota kirjojen lukeminen tavallaan onkin] ja Huilajan henkilögalleria yskäisee lääkärillä kohteliaasti, kuin anteeksipyytäen karvalakkilähetyksessä nöyränä, jotta lukija huomaisi heidät, syrjäytetyt. Arktinen hysteria on muuttunut hyssyttelyksi. Huilajan näennäisen rauhallisen romaanin ihmiset eivät ole lähteneet suurina vaelluksina puku päällä Brysseliin, eivätkä leveälahkeisina & puukenkäisinä Maraboun tai Volvon tehtaille, eikä heitä ole  poikkinaitu Ruottin puolele Tornionjoen yli, vaan ovat jääneet kotiin, vaikka kirjan kannessakin rötköttää iso reissumiehen, jätkän reppu: itsenäisyyden, omapäisyyden ja juurettomuuden symboli. Heinäladoista on kadonnut romantiikka ja heinät, navetat ovat romuvarastoja. Miljöö autioituu, maaseudulla ei ole tulevaisuutta, ovet painetaan kiinni, linja-autoa odotetaan. Verkkaisasti kumarat hahmot istuvat totisina penkeillä, keinutuolissa ja byrokratian edessä, elintarvikkeet ja koko elämä on konstailematonta, korutonta: kahvia, voita, makkaraa, käristystä. He menevät todellisina selviytyjinä yöksi yksin peräkammareihinsa, miettivät tarvitsevatko nykyajan kotkotuksia [sisävessa, puhelin, tv] joita ilman tähänkin asti ovat tulleet toimeen.

 

Huilaja ei hairahdu puskafarssin eikä sosiaalipornon puolelle. Lause lääkäri on pieni ja tärkeä kuin mauri pekkarinen paljastaa mitä mieltä oikeat ihmiset ovat vallasta ja herroista. Onneksi nämä kirjat eivät ole liirumlaarum-pitkospuu-romaaneja, vaan nykyaikana oikean mittaisia kirjoja [Huilajalla 159 sivua, Haurulla 79 sivua], joissa ei ole pikaruuan muovista katkua. Sanoja ei tuhlata: niillä on horjumaton merkityksensä. Huilajan kieli kuulostaa oikealta, se ei flirttaile turhaan murre-buumin laitamyötäisessä. Romaanissa juokseva jänis on kimurantti elementti joka symboloi vapautta, toivoa, hellyyttä, seksuaalisuutta, voittoa, ilkikurista kepeyttä & eläinsatujen naurua. Painajaiset taas heijastavat sotien järjetöntä tappamista. Työttömyydestä nousee oudon haikea blues; pinnan alla väreilevät sairauksien ja kuolemien lierot, ja sodan kauhut jytisevät kuten armeijan tankit muuten harmonisessa puolukkametsässä.

   

Haurun Raaka punainen marja -teoksen kannen punainen barokki-kuvio muistuttaa hailakkaa makuuhuoneen tapettia 70-luvulta saaden aikaan ällöttäviä mielleyhtymiä. Itse nimi symboloi väkevästi vanhaa traditiota, ns. neitseellistä sikiämistä, jossa ei miehiä eikä siittiöitä tarvita.

Tästä Marjatan kalevalaisesta myytistä sikiää rehellisen räikeitä ja maukkaan kirpeitä marjoja, tarinoita. Pohjan Akan, Louhen moderni tytär kertoo tarinoita lapsista, joiden tulevaisuudesta voi lukea korkeintaan Alibista. Teksti on yllättävää kuten elämä ja kuolema pohjoisessa yleensäkin: lukijan on oltava joka hetki varuillaan, milloin Hauru kaataa mielen laskiämpäreiden loat silmille. Mikäs siinä. Se on makaaberia leikkiä ja kidutusta. Kuinka pitkälle voi mennä?

     

Elementit ovat rehellisiä ja räikeitä, maukkaan kirpeitä. Myytistä siirrytään pelotta toinen jalka maihinnousukengissä, ja toinen jalka paljaana kohti seuraavaa sivua. Hauru kertoo aluksi tarinoita lapsuudesta kohdistaen okulaarin ihmisiin, joidenka mahdollisesta tulevaisuudesta voi lukea Rikospostista. Kenties. Mikäs siinä. Se on makaaberia leikkiä ja kidutusta. Hullunkuriset perheet eivät kuitenkaan naurata. Kirjailija käyttää ihastuttavaa, painajaismaista kauhu-elementtiä [varis puhkoo nukelta silmät]  joka tuo mieleen populäärin kauhumestarin Stephen Kingin suht nykyisen linjan, inhon; niin Jenkkilässä kuin koto-Suomessakin syrjäisillä, sukurutsaisilla takamailla tapahtuu kummia. Kissaa ei nosteta pöydälle eikä hyväksikäyttöön puututa. Pikkutyttöjen ilkeät salaisuudet haudataan, ja lastenraiskaajat jatkavat rankaisutta elämäänsä, kuten oikeassa yhteiskunnassakin. Vaikka verijäljet pestään mäntysuovalla, muisto jää. Luonnonkuvaus suopursuineen alkaa soida mielessä haikeana Suomi-iskelmänä, aluksi, mutta muuttuu sitten kolisevaksi kuolemantanssiksi. Madot kuhisevat, ja ihmisen tomumaja jää odottamaan arkeologisia löytöjä. Salaisuudet lahoavat pehmytkudoksien lailla maahan. Sieltä ne virtaavat pohjavesiin, joista nousevat, heräävät henkiin kansan balladeiksi, virraten pohjoisen taiteilijoitten veriin ja ytimiin, muodostaen silmittömästä väkivallasta modernia taidetta kuten Bergmannin elokuvassa Neidonlähde.

  

Julman tekstin tuottaja Hauru ei potenut rimakauhua, vaan onneksi uskalsi kirjoittaa sen toisen kirjan. Raadollinen elämä ja elinten repiminen hohkaa lyyrisenä ja rahvaana. Pahuuden pohjoisessa puutarhassa kasvaa myrkyllisiä kasveja ja tiivis muoto takaa, että vetiset suvannot on kitketty visusti pois. Miinuksena sisällysluettelo, joka kuuluisi olla lyhytproosa-kokoelman lopussa jännityksen lisämomenttina, eikä alussa. Herkempi hipiäinen lukekoon näppylähanskat käsissä.  

 

 

 

 

 

 

 

Janne Huilaja: Karkuri, Gummerus 2004,

Hanna Hauru: Raaka punainen marja, Like 2004

 

 

 

  Janne Huilaja ryhtyi kirjailijaksi työttämänä ja koti-isänä. Syntyi 1961 Kittilässä, Kaukosen kylässä, jossa minäkin asuin kun elokuvaa Maa on syntinen laulu filmattiin. Muita romaaneja: Kolmijalkainen kettu, 1999 sekä Korman talo, 2002. Asuu Muurolassa [joka pohjoisessa tarkoittaa, että asuu Hesperiassa/Kellokoskella; paikkakunta on siis samanniminen kuin mielisairaala], Rovaniemen maalaiskunnassa. Sai vast ikään apurahaa kirjoittamiseen Lapin taidetoimikunnalta, harvinaista herkkua.

 

Hanna Hauru ( s.1978) Kotoisin Oulusta. Esikoisteokseensa Eivätkä he koskaan hymyilleet lyötiin Liksom-Mukka -leima, myös markkinoinnissa. Tämä on hänen toinen kirjansa. Julkisestikin puhunut kiltin tytön syndroomasta tvn kulttuuriohjelmassa sekä vaikeasta äiti-tytär -suhteesta. Tarinat tuttuja myös Voima-lehdestä.

 

 

* Jemina Staalo ( s.1969) tornionjokilais-helsinkiläinen tuottelias kolumnisti, multimediataiteilija & kirjailija (Pornoinho WSOY 2002, Novellit 2000 Gummerus 2001, lisäksi lukemattomia juttuja, runoja & novelleja lehdissä ja netissä vuosina 1983-2004).

         

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

______________________________

 

 

 

 

Jemina Staalon arvosteluja 2004:

Julkaistu teoksessa Lumooja 3|2004: Työttömän haikea blues – Janne Huilaja: Karkuri / kirja-arvostelu.

 

 

 

 

 

 Janne Huilaja: Karkuri, Gummerus, 2004

 

 

Työttömyydestä nousee oudon haikea blues

 

 

 

Onko arktinen hysteria on muuttunut hyssyttelyksi? Janne Huilajan kolmannessa romaanissa Karkuri henkilögalleria yskäisee alkuvaiheessa kuin lääkärillä, kohteliaasti. Se pyytää sanattomasti rivien välistä anteeksi olemassaoloaan, kuin nöyränä karvalakkilähetyksenä [mallia Nikita], jotta lukija huomaisi heidät, meidät, ne - syrjäytetyt. Näennäisen rauhallisen romaanin ihmiset eivät ole lähteneet suurina vaelluksina puku päällä ja kommunikaattori kourassa suu pärskyen ja kerskuen sisäistä sankaruuttaan 90-luvun Brysseliin, eivätkä leveälahkeisina eikä puukenkäisinä 70-luvun kerninahkainen tyhjä matkakassi kourassa Menolippua rallattaen Maraboun tai Volvon tehtaille. Heitä ei ole edes poikkinaitu Ruottin puolele Tornionjoen yli, vaan he jäivät kotiin, naimattomina. Vaikka kirjan kannessa rötköttää iso reissumiehen reppu: itsenäisyyden, omapäisyyden ja juurettomuuden klisheinen symboli kuin kiusaten. Onko vaihtoehtoja? Kumpi on rohkeampi ja sitkeämpi sissi, hän joka lähtee vaiko hän joka jää?

    

Mutta heinäladoista on kadonnut romantiikka ja heinät, ja navetat ovat muodostuneet romuvarastoiksi. Miljöö autioituu, maaseudulla ei ole tulevaisuutta, ei kouluja eikä kauppoja. Ei ihme, että ihmiset ovat totisia, kun odottavat linja-autoa. Verkkaisaan kumarat hahmot istuvat penkeillä, keinutuolissa ja byrokratian edessä. Elintarvikkeet ja koko elämä on konstailematonta ja korutonta: kahvia, voita, makkaraa, käristystä. He menevät todellisina selviytyjinä yöksi peräkammareihinsa, ja miettivät tarvitsevatko nykyajan kotkotuksia [sisävessa, puhelin, tv] joita ilman tähän astikin ovat hyvin tulleet toimeen. Huilaja ei hairahdu puskafarssin eikä sosiaalipornon puolelle - eli tätä kirjaa emme näe tv 2:lla pitkänä komediasarjana emmekä Ajankohtaisena Kakkosena? Romaanin hahmot eivät ole karikakatyyrejä vaan oikeita ihmisiä. Pohjoisen maaseudun rakennemuutos on tuttua kertomaa, ja Huilaja edustaa uutta lappilaisen kirjallisuuden puolta, johon ei lyödä Mukka-Liksom-Palsa -leimaa. Karkuri nivoutuu pärskyen yhteen kera Annikki Kariniemen mm maastamuutosta kertovan romaanin Padon (1972) joka symboloi myös lappilaisen mielen valjastamista ja riistoa ajalta ennen ydinvoimaloiden vastustamismarsseja ja -rintanappeja.

 

Lause lääkäri on pieni ja tärkeä kuin mauri pekkarinen paljastaa mitä mieltä oikeat ihmiset ovat vallasta, byrokratiasta ja herroista. Onneksi tämä ei ole pitkospuu-romaani, vaan nykyaikana oikean mittainen kirja johon ei marssiteta valtaisaa sukukronikkaa, veijari-huijareita eikä sotakuvauksia. Lappilainen ei tuhlaile sanojaan, vaan tarjoaa plakkaristaan sopevan määrän suolaa, sokuria ja kahvinporoja. Vain ne sanat joita käytetään tarkoittavat jotakin. Kieli kuulostaa oikealta, se ei flirttaile liikaa murre-buumin laitamyötäisessä.

    

Työttömyydestä nousee oudon haikea blues. Pinnan alla väreilee sairauksien ja kuolemien lierot, ja sodan kauhut jylisevät mielen hämärissä kuten armeijan tankit realismin puolukkametsässä. Painajaiset heijastavat yleismaailmallisen turhaa sotaa ja järjetöntä tappamista yleensäkin. Pasifistisessa romaanissa vapaana pomppiva jänis kuvastaa pohjoisen kansan saduista tuttuna, ovelana symbolina paljoa: vapautta, toivoa, vastarintaa, hellyyttä, hömpötystä ja seksuaalisuutta. Jäniksen loikassa soi ilkikurinen kepeys, ja pieni, heiveröinen otus säksättää nauraa pelastuttuaan, se pysyy hengissä ja näin ollen voittaa typerän, hitaan, kömpelön alistajan ja ahneen pedon [= symbolisesti valtio, eu-edustajat, armeija, helsingin herrat ], voitinpas teidät! Vai kuvastaako?

 

Mutta miksi kirjan nimi on Karkuri? Lue itse. 

 

    

 

 

 

 

 

 

 

Janne Huilaja ( synt. 1961 Kittilässä ) ryhtyi kirjailijaksi työttömänä ja koti-isänä.

Muita romaaneja: Kolmijalkainen kettu, 1999 sekä Korman talo, 2002. Asuu Muurolassa [joka meillä pohjoisessa tarkoittaa, että asuu Hesperiassa/Nikkilässä; paikkakunta on siis samanniminen kuin mielisairaala], Rovaniemen maalaiskunnassa. Sai vast ikään apurahaa kirjoittamiseen Lapin taidetoimikunnalta.

 

Jemina Staalo ( synt.1969) tornionjokilainen-helsinkiläinen tuottelias kolumnisti, multi-

mediataiteilija & kirjailija

 

 

 

 

 

____________________________________________

 

 

 

 

Jemina Staalon kolumneja täältä Perästä ja Pohjolasta 2004:

 

 

 

 

 

Runostain nousee kuolleet korpit

 

 

Runo on herkkä kaikuluotain ja kaikille avoin shamaanin matka. Rimbaud lanseeraa sanojen alkemiaa, Baudelaire manaavaa noituutta ja Mallarmén runoilija on shamaani joka pystyy näkemään todellisen maailman tuolle puolen. Kirjallisuuden sanakirjassa (WSOY, 2003) runon etymologinen merkitys on laajalti sama: muinaisiirin run = salaisuus, muinaisruotsin runokarl = noita tietäjä, suomen runoi = tietäjä runonlaulaja, germaanien runo = salainen tieto, taikamerkki, riimukirjain. Loitsusta kehittynyt runo ei ole enää magian pelottava väline. Valitettavasti. Sanan mahdin inflaatio? Pukkaako se väinönputkea? Eikö? Suuren kirjakaupan tungoksessa kirjailija huutaa hurjaa tekstiä, rietasta poljentoa:  pannaan suoleen, pannaan suoleen! Täh, onko Suomesta löytynyt Burroughsin Vilkon palsan [=mantteli] perijä? Näen kirjailijan korokkeella: pallinaama kokki keittokirjaa mainostamassa. Lukemansa runo ei ollut dadaa vaan ohje makkaran teosta. Pah. Kaupan oikeat runot ovat kuin chattien toivotuimmat [ne ihanat] runot, sisältäen sanoja: halia, nalle, mussukka, toivo. Pahimmillaan tuotteistettu lyriikka on vain uskonnollista propagandaa ja muuta hävytöntä nöyrämielisten ihmisten tunteisiin vetoamista ja kolehdin keruuta. Nykychatit muistuttavat entisajan päiväkirjoja ja teinikalentereita, joiden sivuille kirjoitettiin omia tai kopioituja runoja ja aforismeja á la Nietzsche, Blackie Lawless, Anita Hirvonen, Ambrose Bierce, Nina Hagen ja Meiju Suvas. Ne olivat vieraskirjoja ronskein elämänneuvoin - Suurta Illuusiota ei ollut. Runo oli oman sukupolven ja -puolen salainen, tuhma viesti ja koodikieli. Miten siitä tuli julkista? Epätaidetta? Tai mikäs siinä lajittelemaan: Giordano Brunon sanoi runouden lajeja olevan niin monia kuin runoilijoitakin. Ennen kuin hänet poltettiin roviolla.

 

Kouraisen salpietarin peittämästä kellaristani lempirunoni: Edgar Allan Poen Korpin  tenhoava biitti ei ole vanhene. Se sai feeniksinä uuden nousun Lou Reedin cd:llä Raven, joka esittelee MTV-sukupolvelle Poen hengen, äänen, pelon. Orpo Poe eli aluksi köyhänä ja ylityöllistettynä toimittajana huumeisen elämän pelihimoineen ja kurittomuuksineen auktoriteetteja kohtaan, mutta ehti keksiä rikoskirjallisuuden, puhdistaa runouden teennäisyydestä ja naida alaikäisen serkkunsa. Rakkauden ja kuoleman kauneuden kuvaajana hän toimi Ville Valon esi-isänä, ja miksei Baudelairellekin joka niin ikään rällesti itsensä velkoihin & kurtisaanien helmoihin, ja uudisti kirjallisuuden Euroopassa, lanseeraten modernin postpunkin kun mikään ei tunnu enää miltään -asenteen jonka todellisuutta voi päästä pakoon plasebo-paratiiseissa - aineita vetäen. Runot olivat järjestään säädyttömiä ja ns. jumalanpilkkaa, mikä varmaa runoilijaa nauratti. Runoilija katsoo kaukoputken läpi tulevaisuuteen, makrokosmokseen. Mainitun Brunon filosofia taittui helposti runoksi ja okkultismiksi, se pyörii sittenkin. Dekadentit lordi Byron ja Shelley keskittyvät itseensä ja löytävät Villa Diodatin rauhan, jossa nostattaa tulevaisuuden myrskyjä laudanum-lasissa; sitten Verlaine ampuu rakastettuaan Rimbaudia. Skandaaleja! Boheemielämää! Kirotut runoilijat! Majakovski ploihautti Korvapuustin yleiselle maulle, hänkään ei siis ollut mikään poëta laureatus, laakeriseppeleellä palkittu. Omana aikanaan. Sapfo ojentaa minulle yhä teräviä ruukunpalasia kauempaa, onko minun koottava palapeli, museoitava taide-elämys vai viillettävä ranteeni? Sapfo on kustantajan unelma - kunpa hän kirjoittaisi romaanin! Vitsit vitsinä - tosiasiassa editoija vierastaa runoilijaa joka tuo taloon muovikasseittain lyriikkaa - runoja pitäisi olla vain muutaman hullu lappunen pär kokoelma. Runo, oi runo, missä sinä olet?

 

Anna-Maija Ylimaula seilaa sielussa ja myrskyssä Egyptin raunioilta läpi taidehistorian, pohjoisen ruskaan ja tuskaan pienellä kansipaikalla. Apollinairen runokollaasi tai Tristan Tzaran typografialla mellastelu voi tuntua nonsenseltä  jonka kuka tahansa voisi tehdä, mutta hän keksi sen ensin. Allen Ginsberg, Katri Vala, Edith Södergran, François Villon, Sylvia Plath ja jopa Emily Dickinson ovat tuoreen vitaalisia, dionyysisen aistivimmaisia - olkoonkin metaforat synkkiä, suolaisia nuolaisuja sarkofagista. Miksi tapa[a]n runoilijoita vain hautausmailla? Kävin Danten kummallakin haudalla. Nii-in, runoilija jatkaa matkaansa kuolemansakin jälkeen. Taistelevat peri- ja paliskunnat pitävät siitä huolen. Apropoo, vieläkö Jim Morrison saa levätä haudassaan Pariisissa, vai joko koittaa lähtö Ameriikkaan? Jack Kerouacin Desolationin enkelien hengästyttävä perusteksti muuttuu yllättäen runoksi. Muttei tämä mikään uusi tyylittelyn jippo ole: Grettir Väkevän saaga vuodelta 1325 kertoo verisen matka- ja taistokertomuksen jossa karski, ylivoimainen sankari päihittää ulvovat berserkit ja sinnikkäimmätkin viikingit puolustaessaan kartanoitansa ja kunniaa - ja kertoo välillä runon. Kaukana hempeily. Silloinkin.

 

   

*Bonusraita = tietosanakirja kertoo runon tarkoittavan mahoksi jäänyttä naarasporoa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

_________

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Sivulatauksia: 4324


©2017 jeminastaalo - suntuubi.com